Rakas päiväkirja

Kello on nyt 2316 ja mulla on viimenen perjantai-ilta Tampereella. Tai no ei viimenen perjantai-ilta Tampereella, mutta viimenen ilta tamperelaisena. Viikon päästä mä oon helvetissä. En oo varma enkö vaan tajua, että muutan vai oonko vaan niin sinut asian kanssa, että se ei vaikuta muhun millään tavalla. Niin tai näin, mitenkään erikoiselta ei tunnu.

Koska tää blogi toimii lähinnä mun omana päiväkirjana ja niiden, joita mun kuulumiset vähääkään kiinnostaa, kaikki varmasti tietää mun taustat. Jos nyt tätä sattuu kuitenki lukemaan joku, joka ei oo niin tuttu asian kanssa, tässä on pieni kertaus.

Oon lähtösin Itä-Suomesta pieneltä paikkakunnalta, jota vihaan. Sen ei pitäs kenellekään mua tuntevalle olla millään tavalla epäselvää. Oon siitä hyvin äänekkäästi puhunu aina kun mahdollista. Koskaan en kenellekään suosittelis tätä asuinpaikaks ja aina kun sinne joku muuttaa, ei voi kun ihmetellä.

Ja nyt mä sit oon muuttamassa sinne? Jep. Niin pohjalle sitä voi ihminen vajota täysin huomaamattaan. No ei ny sentää. Tää on vähä niin ku myrskyisä parisuhde.

Joskus luin jostain, että viha ei oo rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on. Tottahan se on, että vihan ylläpitäminen vaatii paljon tunteita. Et sä vihais, jos sä et välittäis. Hennon hento viiva erottaa nää kaks tunnetta toisistaan, viha ja rakkaus. Siinä vaiheessa kun katot sun puolisoa, tai tässä tapauksessa synnyinkaupunkia, etkä tunne mitään, sä tiiät sen olevan ohi. Kun sulla ei oo yksinkertasesti enää mitään sanottavaa. Sillon se on loppu. 

Mä en tiedä kuinka paljon mulla on kotikaupungille sanottavaa, mutta kyllä täältä jotain löytyy. Itseasiassa se on niin muuttotappioinen paikka, että tässä kirjottaessa mietin onko se enää edes kaupunki vai "vaan" kunta.

Mä kun muutin Tampereelle reilu 16 vuotta sitten, muistan kaverin sanoneen, ettei Tampere oo kaikkien määritelmien mukaan kaupunki. Teisko on kuulemma liian kaukana Tampereesta. No selvis myöhemmin, että tää kaveri oli ihastunu muhun, joten ehkä tää antikaupunkisuus kumpus siitä. Ja sitäpaitsi kaikki taitaa olla siihen ihan tyytyväisiä, että Teisko on kaukana Tampereesta.

Oli Tampere kaupunki tai ei, niin mulle tää on ollu koti nyt melkeen 17 vuotta. Ja tää on ollu todella hyvä koti. Vaikka oon landelta kotosin, oon suurkaupungin tyttö. Silti en oo ikinä tuntenu minkäänlaista vetoa pääkaupunkiseutuun. Serkun mielestä se johtuu siitä, että pääkaupunkiseutu on mulle liian iso. Sen tyydyn ohittamaan toteemalla, että sopeuduin New Yorkiin vallan mainiosti. Tuskin Helsinki mulle liian iso on, Tampere vaan on se oikee.

Kaikesta hyvyydestään huolimatta Tampere pitää sisällään myös paljon ikäviä asioita ja ihmisiä. Eikä se oo kovin hyvin sopinu mun pirtaan. 

Mä en missään nimessä haluis muuttaa pois Tampereelta, mä rakastan tätä kaupunkia. Jossain vaiheessa mä oon vaan ajautunu sellaselle tielle, mikä ei millään tavalla miellytä mua. Ja jos joku ei miellytä mua, ni mä muutan sen. Vaati se vaikka kuinka radikaaleja liikkeitä. Sellanen mä oon aina ollu. Mä boottaan mun koneiston ja otan uudet ohjelmistopäivitykset. 

Enkä mä voi sanoa, ettenkö mä rakastais mun synnyinkaupunkia. Emmä sinne muuttais, jos se nyt ihan silkkaa paskaa olis. Mutta aika lähelle silti let´s be real. 

Mä oon tosiaan alottanu tän vuoden 2021 olemalla aikalailla kävelevä klisee. Uus nimi, uus paikkakunta ja uus työpaikka. Paljoo enempää ei tosta voi muuttaa, etteikö vois sanoa "new year, new me". Ja siis kyllähän tää aika pirun hyvin on lähteny käyntiin. Kaikki palaset mitä voi toivoo, on loksahdellu kohdilleen. Kävelemään en jouluisen jalkaleikkauksen jäljiltä vielä ihan täysillä pysty, mutta pikkuhiljaa sitäki.

Katotaan nyt sit mitä tää haureuden kattila tuo mulle tulleessaan ja mietinkö puolen vuoden päästä, että kuka vittu tän muuttamisen keksi. Jos näin on, ni sit muutetaan helvettihin sieltä. Eihän siinä sen kummempaa. On sitä ihmiset pahempiaki virheitä tehny. Kai.

Summa summaarum voin sanoo, että tällä hetkellä on positiiviset fiilikset ja tunnettuna optimistina voin sanoa, että luotan tulevaan. Ei se paljoo tän enempää voi perseelleen mennä.

Tänne blogiin yritän päivitellä kuulumisia tasasin väliajoin. Oon kylläkin aina ollu huono pitämään päiväkirjaa, joten on enemmän kuin erittäin mahdollista, että tää on viimenen postaus. Mutta kyllä mä tälle kaikkeni annan. Mä muutan elämääni parantaakseni sitä, ollakseni niin sanotusti ihan vitusti parempi versio ittestäni. 

Live, love, laugh ja vitusti kukkia kaikkien matkalle. Palataan taas.