Rakas päiväkirja

Kello on 1037 ja mä oon matkalla hakemaan muuttoautoa.

Päädyin ratkasuun hakee muuttoauto Imitsistä. Vaikka kyseisen paikkakunnan tarjonta omatoimimuuttajalle onkin omien tutkimusten mukaan aivan sysipaska. Ilmeisesti, jos aion suorittaa kaupungin sisäistä muuttoa tulevaisuudessa, tehdään se sit muuttofirman kanssa.

Kävelin aamulla keskustan läpi hiipiessäni rautatieasemalle. Pakkohan siinä oli haistella viimesiä kertoja suurkaupungin ilmaa ihan erityisellä hartaudella. Tuli myös niin ankarasti pohdittua menneitä, että lähes liikutuin. Sopivasti rupes sit kuulokkeista pauhaamaan Roihuvuori, ni enemmiltä kyyneliltä vältyttiin.

Kuten jo viimeks sanoin, ni kyllä Tampere on ollu jotain erityistä. Ihan järisyttävän hyviä muistoja täynnä oleva kylä. Lähes jokaisessa kulmassa ja penkissä on joku muisto, mitä saatto mietiskellä hymyssä suin.

Kesän ensimmäiset jäätelötötteröt yleensä keskustorin kirkon vieressä kivetyksellä istuskellen, joka päivä töihin kävellessä kiroilin feissareitten määrää, suunnitellut ja suunnittelemattomat istumiset koskenrannassa vaihtelevin kosteuksin. Puhumattakaan about jokaisesta keskustan kuppilasta, jossa on tullu istuttua enemmän ja vähemmän ja millon missäkin seurassa.

Kävelin myös viimesimmän työpaikan ohi. Pakko oli hetkeks pysähtyä siihen eteen, vetää syvään henkeä ja todeta, että mitä helvettiä tapahtu.

Kaheksan vuotta kerkesin mökissä olla ja herranjumala sitä tunnetta kun mä siellä alotin. Erittäin tärkee ala, joka kuitenki yllättävän monen mielestä on ns paskaduunia ja mitä ei ikinä haluis tehdä. Paitsi ehkä opiskelujen ohessa, että saa rahaa vetää pään täyteen harvasen torstai. Ihan ymmärrettävää. Mutta siis ne ihmiset siellä seinien sisäpuolella.

Olin sitä ennen siivonnu työkseni monta vuotta ja sillon aikanaan sillä alalla oli johtamisen ja työhyvinvoinnin kanssa paljon parannettavaa. Menin uuteen paikkaan ja mietin, että voiko duunissa olla NÄIN kivaa. Se oli siis aivan mahtavaa. 

Ihan järkyttävän ammattitaitosta porukkaa, jotka kaikki suhtautu hillittömällä intohimolla siihen omaan 'erikoisjuttuun'. Kaikilla oli kivaa, kaikki puhals yhteen hiileen ja siis se vaan oli. Ihan toppen. En kertaakaan miettiny töistä lähtiessäni tappaisko bussin vai rekan alle hyppääminen varmemmin. Melkee vois sanoo, että olin onneni kukkuloilla.

Yhtä varmasti ku vr ei oo ikinä ajallaan, niin myös kaikki hyvä loppuu aikanaan. Työstä rupes tulee räpiköintiä. Kaikki näki, että happi alkaa loppua, mutta kukaan ei tienny kauan sitä oli jäljellä. Yks toisensa perään tää perhe rupes pienenee kun ihmisille tuli raja vastaan. Kun on saanu paistatella voittajan pallilla, sitä jaksaa jatkaa läpi harmaiden aikojen toivoen auringonsäteiden olevan vastassa tunnelin jälkeen.

Ei ne ollu. Työpaikasta tuli yks suurimmista kupin täyttäjistä mun elämässä. Henkilökohtanen elämä ei tietysti mitenkää auttanu asiaa ja soppa oli valmis. Mä vaan lamaannuin niin vitun täydellisesti ja yhtäkkiä mä en enää osannu elää. Happi oli nyt loppunu.

Sovittakoon, että nää pohdinnat paskoista viimesistä vuosista Tampereella oli nyt tässä. Hirveen hankala mennä eteenpäin ja vetää fengshuit kohilleen ku miettii jatkuvasti, että vittu mikä shitshow. Ja sitäpaitsi kuten sanoin, ni oli mulla Tampereella myös helvetin hienoo. 

Nyt sit on edessä uudet ajat, uudet vanhat kulmat ja uudet muistot. 

Pääprioriteettina tällä hetkellä on jalan kuntoutus. Haluisin voida juosta syksyllä, mutta vähän pelottaa onko haave liian intohimonen. Pidän teitä kaikkia kiinnostuneita ajantasalla. 

Uus työpaikka tulee tarjoomaan vastuutehtävineen omat haasteensa, isovanhempien apuna ja tukena oleminen antaa varmasti paljon, elämisen opettelu tulee olemaan yhtä juhlaa. Mitään positiivisuutta pursuavaa päivänsädettä musta ei ikinä tuu, mutta ehkä mä opin hillitsemään paremmin sitä syvää halveksuntaa, mitä ihmiskuntaa kohtaan tunnen. 

Huomioikaa, että kirjotin ton istuessani Lahden juna-asemalla. Paikassa, jossa viimesinkin halu elää poistuu kehosta.

Kirjotan tätä shaibelia puhelimella, joten en yhtään tiedä miltä tää näyttää postaamisen jälkeen. Edellisen postauksen tein tietokoneella. Jos tää nyt on ihan kurapaskaa, ni pysyttäydyn tietokoneella kirjottelussa, mutta tuskin te kauheen korkeeta rimaa mulle pidätte. 

Jatkan rukoilua, että juna ei kosahda ennen määränpäätä, hoidan muuton alta ja palataan asiaan sitten kun totuus uudesta kotipaikkakunnasta on valjennu. 

Kiittimo.