Rakas päiväkirja

Kello on 1821 ja vittu mikä työmaa. Siis kyllähän se on ihan tunnettu fakta, että muuttaminen on perseestä. Silti joka kerta se tulee jotenki puskista, että se oliki iha näin syvältä anaalista. Siinä vaiheessa kun mielummin olisit valitsemassa ikeassa pimppan ja pomppan sarjojen välillä keittiökaapistoja Antti Tuiskun ja Mamban rauhallisesti taustalla soidessa, tiedät uivas helevetin syvissä vesissä. 

Äiti muutti uuteen asuntoonsa vuos sitten ja sillon jo totesin, että alan olla hitusen liian vanha ja hitusen liian paskana tekemään enää äitin kanssa kaksin muuttoja. Suurin vastuu varsinki painavimmista jutuista kun tietysti kallistuu mun harteille. Äiti on kuitenki kokoluokkaa maahinen. No nyt sit iha niin ku korostaakseni tätä "paskana"-fatkaa päätin, että olis vitun hauskaa tehdä muutto leikkauksesta toipuvalla jalalla, jonka polvi huonon kävelyasennon takia on myös hetkellisesti kuralla. Ja siis "hauska" on aivan ehdottomasti se sana, mitä käyttäsin kuvailemaan näitä edellisiä päiviä. Ihan jo maailman hauskin mieskin kalpenee tän hulvattomuuden rinnalla. Siis oon nauranu kolme päivää putkeen. NIIN HAUSKAA. VITTU.

Keskiviikkoaamuna lähdin ihan vitusti liian aikasin (tällasen työttömän ihmisen vuorokausirytmillä) pakulla kohti Tamperetta. Yleensä meen tän välin yhden pysähdyksen taktiikalla, mutta koska kunnollisena ihmisenä olin nukkunu täydellisen ravitsevat yöunet, oli pakko pysähtyä toisen kerran kun meinasin nukahtaa rattiin. Muutaman Batteryn voimalla pääsin ihan rattosasti Tampereelle, jossa poikkeuksellisesti tällä kertaa ootti muuttoapua. Nappasin kaverin matkaan, heitettiin muutamat kalusteet ympäri Mansesteria ja sit treffattiin toinen muuttoapu kotipihalla ja helvetti oli valmis alkamaan.

Täytyy kyllä isosti kiittää muuttoapuja, koska ilman heitä olis varmaan tullu tippa linssiin. Tykkään olla voittamaton ja nuoruudesta asti oon kivuista huolimatta puskenu menemään, mutta kyllä perkele oli jalka kipiä. Äiti siivoili sisällä kämppää ja minä kolmen muuttokaverin kanssa kannettiin kamaa autoon. Kolmisen tuntia siinä tais nokka vähän tiuhempaa tuhista kun meikäläisen kämppä oli pakettiautossa. Käytiin heittämässä vähän tavaroita äitille ja sit palattiin kämpälle "viimesen" kerran luovuttamaan avaimia ja näkemään vuokraisäntää.

Lämpimästi kiitin vuokraisäntää kaikista näistä vuosista. Se kun on aina puolin ja toisin vähän herran haltuun mitä sattuu tulemaan. Vuokralaiset voi pistää kaiken paskaks ja hävitä tuhkana tuuleen tai sitten vuokraisäntä paukkaa paikalle omituisine vaateineen sillon kun ite parhaaks katsoo. Mulla homma toimi kaikki nää reilut kuus vuotta todella mallikkaasti.

Jottei päivä liian helpoks kävis, niin lähdettiin äitin kanssa vielä siinä illan hämärtyessä ajamaan kohti Imiziä. Onneks oli arkipäivä ja kohtalaisen myöhänen ajankohta, ni liikenne oli sujuvaa eikä tarvinnu ketään lisätä tappolistalle. Tehtiin pieni välipysähdys matkan varrella uuden vuokraisännän treffaamiseks. Sain avaimet, kirjotin sopparin ja matka jatku. 

Kun oltiin päivän pääteeks saatu raikas 600 kilsaa mittariin, kaarrettiin vihdoin ja viimein mun kotitalon pihaan. Kello tais olla aikalailla puolen yön, mutta hauskuus ei toki ollu vielä ohi. Koska oli pakko nukkua jo se yö uudessa kämpässä, oli tänne raahattava jotain, missä nukkua. Iha niin perseestä en vielä viittiny olla, että koko kuormaa olis lähetty purkamaan. Piti vaan peräkontista naarata kaikki tarpeellinen siihen yölle ja seuraavalle aamulle. Kyllä siinäkin saatiin tunti kuitenki hukattua. 

Loppuen lopuks about 0200 maattiin äitin kanssa patjoilla olohuoneen lattialla seinää tuijottaen ja miettien, että voi vittu. Äiti näytti puhelimesta kuvaa, missä luki jotakuinki "elämä on välillä kovaa, mutta niin ollaan onneks mekin". Oli kyllä rehellisyyden nimissä pakko todeta, että ainut kova asia sillä hetkellä tässä asunnossa oli mun nesteellä kolminkertaseks turvonnu kinttu. Pillin ku olis pohkeesta läpi iskeny, ni sillä olis juottanu kolme kylää Afrikassa. Vähän sellasin kauhun sekaisin tuntein nukahdin, koska olin melko varma, ettei jalka tunne torstaina armoo.

Ja sittenhän se koitti. Torstai.

Avasin silmät ja kaduin elämää. Yritin siinä pohdiskella, että jos delfiinikin voi vaan päättää lakata hengittämästä ja kuolla niin miksen mäki vois. Yllättävän nopeesti ymmärsin, ettei musta tuu sen enempää delfiiniä kun kuolluttakaan ja oli pakko alkaa hapuilee yläasentoon. Kaikenlaista elämässä nähneenä ja kokeneena täytyy sanoo, että eihän se kyllä nättiä ollu. Puolisen tuntia kun tässä kotona hapuilin vessan, keittiön ja olohuoneen väliä seiniä ja kalusteita kolistellen, alko jo vähän tuntuu siltä, että mä ehkä selviin tästä päivästä. Ei sillä, että olis hirveesti myöskään ollu vaihtoehtoja. 

Otettiin sit härkää sarvista, suunnattiin autolle ja alettiin kasaamaan kamoja hissin eteen. Tässä vaiheessa pihaan ajaa Koneen pakettiauto ja vähän sellai väsyneellä läpällä äiti heitti, että "nyt ne varmaan tulee korjaamaan tota isompaa hissiä". Lo and behold mun uus paras kaveri nousee pakettiautosta, suuntaa siihen meidän eteen ja kysäsee "onko teillä muutto menossa". Noin seittemänsataa eri vastausta risteilee mun mielessä tilanteen kaikista aspekteista johtuen, mutta toteen kaverille "juu kyllä on". "No me oltas tulossa tota isompaa hissiä korjaamaan, mutta me voidaan kyllä hoitaa se joskus myöhemminkin". Olin niin onnellisen ilosen helpottunut, että olisin melkee voinu persettä antaa. Jotain iloo tänne tuppukylään muuttamisesta siis on. Kaikki ei oo iha niin nöpösen nuukaa ja on aikaa vallan joustaakin.

Purkaminen onneks suju ihan yllättävänki nopeesti. Vauhtiin ku pääs, ni jalkakin vähän helpotti ja kun ei kauheesti pysähdelly, ni ei ollu aikaa mietiskellä sen enempiä. Kolmisen tuntia nutturat vinossa heiluttiin ja auto oli tyhjennetty kämppään. Kämppään, joka nyt oli ääriään myöten täynnä roinaa. Tai siis vitun rakasta tavaraa tietenki. Siinä kohtaa oli pakko hetkellisesti istahtaa, ottaa huikkaa elämän eliksiiristä ja ilokseni huomasin jalan paisuneen komeisiin mittoihin. Huomasin myös, että sitä sattu aika saatanasti. Eihän siinä muuta sit kun auto alle ja kiertelemään parit kaupat, koska piti muutamia juttuja ostaa, mitkä autolla oli helpompi saaha kannettua kun pään päällä.

Hypoteettisesti ajateltuna olis aika mielenkiintonen tilanne ajaa autolla, kun kytkinjalka on tuusan paskana. Voisin kuvitella sen tapahtuvan jotenki niin, että laitat tarpeeks painavan kengän jalkaan, asettelet jalan kytkimen päälle ja sit kädellä painat polvesta niin että jalka painaa kytkimen pohjaan pienen kyyneleen vieriessä silmänkulmasta. Itsellä tästä ei oo mitään kokemusta, koska tollanen toiminta olis todella todella vaarallista ja edesvastuutonta. Voisin kuitenki kuvitella, että jotenki noin se menis, jos ihminen tollaseen tilanteeseen ajautuis. 

Saatiin muutama huntti heiteltyä ympäri kaupunkia, kurvattiin kamojen kanssa kotipihaan, lyhyt kamojenpurku ja auton palautukseen. Auton palautuspiste oli just niin ärsyttävän mitan päässä kun olla ja osaa. Ikävän pitkä kävellä ja hävettävän lyhyt ottaa taksi. Päädyttiin kuitenki häpeän välttelyyn ja sauvojen avulla nelivedolla kotiin. Kyllähän se ihan siinä virkisti raikkaassa ulkoilmassa pieni happihyppely kaikessa rauhassa kun ei mihinkään enää ollu kiire.

Sit oli/on enää se paras vaihe koko hommassa edessä. Kämpän kuntoon laittaminen. Aikasemmilla muuttokerroilla oon ollu ihminen, joka laittaa kamat paikalleen aikalailla heti. Onneks oon myös ihminen, jota ei ihan hirveesti häiritse asua kaaoksen keskellä, koska tän jalan kanssa se tulee olemaan mun todellisuus hetken aikaa. Äiti oli täällä onneks auttamassa tähän päivään asti ja saatiin kaikki isoimmat ja oleellisimmat hommat hoidettua. Edelleen täällä kuitenkin on paljon hommaa ja tietty isona syynä siihen on se, että mulla ei oo hirveesti kalusteita. 

Kämpän koko pieneni vajaalla kymmenellä neliöllä ja siks päädyinki antamaan käytännössä kaikki kalusteet pois. Helpompi ostaa uudet kalusteet, jotka soveltuu pienempään asuntoon. Niinmpä mulla ei ookaan paikkoja, mihin sijottaa suurin osa mun laatikoissa lojuvista tavaroista.

Mutta kaikki aikanaan. Mun tän vuoden teemana on nyt selkeesti pistää kaikki uusiks, ni tehdään se sit kunnolla. Ja mihin sitä ihmisellä valmiissa maailmassa olis kiire. Hiljaa hyvää tulee ja muutama mun lempi klisee vielä tähän päälle. Eiköhän se oo sit taputeltu.

Rauhaa, rakkautta ja fengshuita kaikkien elämään.

Kiittimo.