Rakas päiväkirja

 

Kello on 2048 ja tunteita on ilmassa. En oo iha varma jännittääkö, vituttaako vai paskattaako, mutta jonku diipin äärellä tässä nyt ollaan. 

Sen lisäks, että oon just muuttanu monta sataa kilsaa itään mä myös alotan työt. En pelkästään uudessa työpaikassa vaan oikeestaan opettelen uudestaan mitä koko konsepti "työ" tarkottaa. Oon ollu nimittäin sen verran pitkään enemmän ja vähemmän sairaslomalla, että vähän on himmentyny muistikuvista mitä töissä pitäs tehdä. Tai miten siellä edes pitäs käyttäytyä. Sen verran kyllä muistan, etten ihan oma valoisa ja positiivinen oma itseni voi siellä olla.

Oli kyllä ihan positiivinen kokemus käydä tutustumassa uuteen työpaikkaan, sen käytäntöihin ja toimintatapoihin. Joskin tutustuminen oli vielä pelkkä pintaraapasu, mutta positiivinen fiilis silti jäi. Edellisen kerran kun tutustuin uuteen työnantajaan, tuntu ku olisin ollu natsi-Saksan propagandaleirillä. Siitä infotilaisuudesta jäi niin pahat "mitä vittua just tapahtu"-fiilikset, ettei oikee mihinkään tähän ikään mennessä koettuun pysty vertaamaan. Ja tietäjät tietää, että jonku verra on tänki neitosen laariin kuitenki satanu. Kaikenlaisia eritteitä.

Tässä viimeset neljä kuukautta kun on vallan ollu ilman töitä, ni vähän ehkä jopa pystyn ymmärtämään työttömien taipumusta jäädä kotiin. Varsinki, jos tarjolla ei oo sitä ihan unelmien duunia. Kyllä tää ihan mukavaa on ollu, varsinki sen jälkeen kun kävely on taas sujunu. Oon puuhastellu kaikkee pientä kivaa, nähny kavereita sen minkä nyt tilanteelta pystyy, pistäny kämppää läjään, käyny shoppailemassa. Tietysti mun kokemus tästä ns työttömän elämästä ei ehkä oo ihan reilu. Ja jossain vaiheessa ne rahahanat kai kuivuis tästäkin pankista.

Mutta ei mulla kyllä luonne kovin pitkään antas periks vaan olla. Mä oon aina ollu vahva työntekemisen kannattaja ja välillä mulla on ollu kolmekin työpaikkaa yhtä aikaa. Mä en pidä sanonnasta "töitä ei ole" iha vaan siks, koska se ei pidä paikkaansa. Osa ihmisistä ei kykene tekemään kaikkia töitä ja osa ihmisistä taas ei vaan halua tehdä töitä.

En missään nimessä sano, että kenenkään pitäs tehdä töitä, mikä aiheuttaa minkäänlaista pahaa oloa. Oon ollu sellasessa ja tiedän, ettei se oo tapa elää. Mutta ne ihmiset, joille joku työ ei vaan täytä jotakin tiettyjä standardeja tai on muuten vaan "paskaa". No niille ihmisille mulla on ihan oma sopukka mielessä, josta ei nyt tässä puhuta. Jätetääs tää aihe, mistä ihmisillä on varmasti mielipiteitä suuntaan jos toiseen, koska tää päiväkirjahan on pelkästään positiivisuuden niitty.

Mä kävin tänään vähän pitemmällä lenkillä ja jalka kesti messissä oikeen kivasti. Kävin hakemassa mäkkäristä böögön ja pirtelön. Istuin veden äärelle nautiskelemaan lounasta ja tuijottelin kahta pingviiniä kivellä. Ne ei välttämättä ollu pinguja, mutta mä en tunnistanu niitä, joten mulle ne on oli pinguja. Ihan niin syvällä tässä lande-elämässä en vielä oo, että kaikkia eläimiä tunnistaisin. Siinä kyllä kävi jokunen ihminen lähempänä tuijottelemassa samoja pinguja, mutta sisäinen häveliäisyys esti mua kysymästä keltään, että mitä vittuja ne oli.

Sit siihen tuli kaks hanhee. Yhtäkkiä toinen sai ihan hillittömän hepulin, syöksy sukellukseen ja räpisteli pintaliitoo. Sit he hetken siinä kellu kunnes alko selkäuintiharjotukset. Tuijottelin heitä siinä varmaan parikymmentä minuuttia ja hekottelin valtoimesti ääneen tälle kauniille kuviokelluntasarjalle, jota kamut siinä suoritti. Mietin, että tää on joko se hetki ku viimenenki niitti mun päästä kimpos kiertoradalle tai se hetki, kun mä alan parantua. Mietin myös, että pitäsköhän kasata televisio laatikosta.

Kyllä mun silti täytyy sanoo, että koko tän vuoden mulla on ollu kaikki hyvin. Okei ei ehkä ihan vakuuta "koko tää vuosi" kun siitä on kätelty vasta kolme kuukautta, mutta kyllä se mun elämässä on aika paljon. Näin lähellä onnellisuutta mä en oo ollu vuosiin. Muistan kun vähän reilu vuos sitte alottelin tätä koko elämän mullistavaa prokkista. Muistelin sillon edellistä kertaa kun olin ollu onnellinen. Muistelin hetkiä vuodelta 2016. Sillon mä oon viimeks ollu onnellinen.

Ja siitäkin onnesta tuli lopulta asia, joka ajo mut muuttamaan. Ja muuttumaan. Ihan en oo vielä varma onko työ yks niistä asioista myös. Työnantaja ehdottomasti oli, mutta täysin en voi sulkea pois mahdollisuutta, että myöskään työ ei sovi mulle. Uudessa paikassa on kyllä sen verran hyvät puitteet, että kyllä se viimeistään osottaa suunnan, mikä mun työelämässä tulee ottaa. Enkä mä siitä hirveesti mitään ressiä ajatellu ottaa. 

Tein muutamia vuosia sitten poikkeuksellisesti uudenvuodenlupauksen. En oo niitä bruukannu hirveesti tekemään, koska ne ei ikinä pidä. Silloisessa tilanteessa olin kuitenki ajautunu pisteeseen, missä päätin, että mä aion heivata kaikki asiat ja ihmiset ulos mun elämästä, jotka ottaa musta enemmän ku antaa. Jotka tuottaa mulle huomattavasti enemmän negatiivista kun positiivista. Elämässä on kuitenki lopulta helvetin vähän asioita tai ihmisiä, mitä ilman ei vois elää.

Tätä periaatetta mä oon suhteellisen onnistuneesti noudattanu. Muutama ihminen on häipyny ja muutamat asiat muuttunu. Kauheen nopeesti tää prosessi ei oo tapahtunu, koska luopuminen on vaikeeta. Varsinki sillon ku sun pitää luopua asioista, jotka on sulle rakkaita. Sillon ku se on joskus ollu se asia, mikä sulle on tuottanu onnee ja iloo. Asia, mikä on vuosien saatossa muuttunu toksiseks, mutta jääräpäisyyttäs et haluu nähdä tai uskoo sitä. Mietit, että kyllä se siitä vielä hyväks muuttuu. Kun tarpeeks uskoo, toivoo, rakastaa ja työskentelee, ni kyllä se palaa ennalleen.

Kun ei kaikki palaa. Kyllä tähän maailmaan uskoo, toivoo ja rakkautta mahtuu. Työkään ei tekemällä lopu. Vaikeinta on tunnistaa, mikä on tarpeeks. Kenenkää meistä ei oo pakko sietää yhtään sen enempää kun oma halukkuus antaa myöden. Paskan määrä maailmassa on vakio, toiset vaan mukisematta kauhoo sitä enemmän ku olis pakko. Siinä vaiheessa kun sä tajuut, ettei sun oo PAKKO sietää MITÄÄN mitä sä et halua, peli muuttuu. Jos elämä on pelkkää työtä niin töissä, kotona kuin vapaa-ajalla, eikä se täytä sun kuppia, sun täytyy muuttaa se. Toivottu muutos ei voi tapahtua, jos mitään ei muuta. 

Saatto lähtee semisti diipille linjalle. Eskaloitu ns aika äkkiä. Mutta toisaalta mä tuolla alussa jo sanoin, että uidaan syvissä vesissä. Ilokseni voin ilmottaa, että ei kakattanu. Oli kyllä tossa pari kappaletta sitten pakko hakee kossupaukku. Ehkä myös vähän itkin. Vahvatkaan ei jaksa aina olla vahvoja, varsinkaa yksin.

Huomenna alkaa uus viikko ja tiistaina ultimaattiset uudet kujeet. Toivotaan ja rukoillaan kaikki, että mun työt alkaa ihan ultimaattisen hienosti ja kaikki ihmiset siellä on ihan ultimaattisen hienoja. Olis edes murto-osan niin ultimaattisen hienoja kun ihmiset edellisessä työpaikassa, ni voisin sanoa voittaneeni lotossa. Kesään mennessä voidaan varmaanki sit todeta, että kuinka kävi.

Mä taidan nyt sunnareitten kunniaks ottaa vähän kossua. Kippis.

Ainii hei sen verran haluaisin kaikilta pyytää armoo, että mä oon aina vihannu lukemista ja kirjottamista. Yritin pentuna noin biltsjoona kertaa alottaa päiväkirjan pitämisen, mutta kirjottaminen ei vaan ollu mun juttu. Tämä selvennys siksi, että kun tätä nyt ilmeisesti lukee joku muukin ku ne, ketä oon pakottanu, ni nää tekstit ei oo mitään ihan sujuvimmista sujuvimpia. Mutta sika parantaa ajan kanssa juoksuaan!

Kiittimo.