Rakas päiväkirja

Kello on 2112 ja mä oon ollu tasan viikon töissä. Ajatukset on vähintäänki aivan sekaisin.

On kyllä enemmän ku helvetin hienoo, että päivissä on vihdoin ja viimein jotain sisältöö. Mä herään ja mulla on joku tarkotus. Todella vähäinen tarkotus, mutta riittävä avaamaan mun silmät aamulla ja käskemään keuhkoja hengittää.

Millasta siellä töissä sitten on ollu? Kivaa. Työkaverit on tosi mukavia, ei niin ku vanhat, mutta mukavia. Työkaverit on kyllä niin tärkee osa työssä viihtymistä ja kaikkee, ettei sitä oikeen välttämättä edes osaa arvostaa tarpeeks. Kuten jo pariin kertaan todettua, työkaverit oli ainoo asia, mikä piti mut kiinni edellisessä työssä. Vastavuorosesti työkaverit osaa olla myös tekijä, joka saa sut luopumaan vähän mukavammastakin työstä.

Kinttu sen sijaan. Se on asia, joka saa mut kiroomaan jokaista työpäivää. Jokainen askel takoo mun tajuntaan sanoja "sä et pysty tähän". Vaikka tää vaiva ei ookaan varsinaisesti mitenkään maata mullistava, niin mun maata se mullistaa. Jokainen askel minkä mä otan, estää mua nauttimasta mun työstä ja työpäivistä sillä tasolla, millä mä nauttisin ilman tätä perkelettä.

Kieltämättä myös ajatus siitä, että kuinka kauan tää tulee olemaan tällasta, pyörii mielessä. Sanoin yhdelle kaverille, että toivoisin voivani juosta syksyllä. Kyllä mä ehkä edelleen toivon voivani juosta syksyllä. Ikävä kyllä se syksy vaan on vuoden 2022 syksy.

Jotenki kautta aikain nää mun vaivat on ollu sellanen päänvaiva, ettei toisesta väliä. Kuinka monta kertaa mä oon lääkäriltä kuullu sanat "eihän tän pitäs olla edes mahdollista", "tää on vähä tällanen harvinaisempi", "multa alkaa keinot olla aika vähissä", "ei tälle oikeen voi tehdä mitään"? Liian monta. Ei sillä, että kyllähän mä oon kaikesta selvinny. Ja vastoinkäymisethän kasvattaa eiks je? No on vittu kasvettu. Niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti. Viime vuosina lähinnä horisontaalisesti.

Muistan kun Lotta Haralalla oli joskus instagramissa kilpailu, missä piti kertoa mistä unelmoi. Mun ensimmäinen ajatus oli "päivästä kun mihinkään ei koskis". Sit perään mietin lottovoittoo ja loputonta cola-lähdettä. Mutta on se ny perkele ku kolmekymppinen ihminen, joka on olevinaan perusterve, joutuu haaveilemaan päivästä kun ei koskis. Onneks ny kaikkina päivinä ei sentään kovin kovasti koske. Sinä päivänä ku maistoin Cola Zeron uutta makua koski. Jumalauta sillon koski. Ei niin kovasti, että Pepsiin vaihtasin (tai vielä pahempaa lidlin colaan niin ku joka psykopaatti oli tehny), mutta koski.

Mutta nyt mä siis punnitsen mun vaihtoehtoja ja toivon parasta. Toivo on kyllä aina ollu yhtä onneton ku kaikki muutki miehet mun elämässä, mutta toivon, että täällä landella hänki skarppais. En siis tarkota, että muut miehet täällä skarppais. Ehkä lähinnä Toivo ja minä.

Oon tehny jo pieniä bäkup pläänejä, jos toi kinttu nyt ei millään tasolla haluu olla yhteistyössä. Ja ehkä jotain pläänejä on vaikka se haluiskin olla. Mutta ei niistä sen enempää, en haluu maalailla piruja seinille.

Entisessä työpaikassa eräs sano, että se on hänelle vaan työtä. Se ei määritä hänen elämää, koska kun hän ei oo työpaikalla ni hän ei mieti koko juttua. Hän käy siellä sen tarvitun ajan vaadittuna ajankohtana, tekee mitä pitää ja muun ajan hän nauttii elämästä.

Mä tykkään ajatella vähän samalla tavalla. Totta kai olis kiva löytää työpaikka, joka olis oikeesti se sydämen asia ja missä tuntis oikeen kunnon tunteenpaloja asioita kohtaan. Todellisuus kuitenki on, ettei se oo todellisuus kovinkaan monelle. Tottakai sitä työssään voi viihtyä. Iso osa viihtymistä on kuitenki kyky asennoitua työhön sen vaatimalla tavalla ja antivakavuudella. En keksiny vakavuudelle vastakohtaa. Ups. Eikä pidä antaa työn ja työpaikan määritellä koko sun elämää. Niin ku tää työkaveri ei antanu. Eikä taida antaa edelleenkään.

Mulla oli muutamia vuosia sitten polvi paskana ja noin puoltoista vuotta meni niin, etten useimpina päivinä pystyny tekee muuta ku käymää töissä. Sillon mä päätin, että mä en rakasta mitään niin paljoo, että antasin sille koko mun elämän. Ainut asia, mitä mun pitäs rakastaa niin paljon, on mä ite. 

Jos mä käytän kaiken energiani ja kyvykkyyteni, jonku sellasen asian suorittamiseen, mikä ei tee mua onnelliseks, mitä mä oikeen teen? Varsinki ku lähes aina on muita vaihtoehtoja. Se ei mua paljoo kuolinojassa ilahduta, että ainaki mä kävin töissä. Mitään muuta mä en sit pystynykää tekemää, mutta helvetti ainaki mä kävin töissä.

Siks mulla onki nykyään periaate, että jos mulla on vaiva, mikä kipeytyy töissä niin paljon, etten pysty sen jälkeen elämään, mä en oo työkuntonen. Kukaan ei voi vaatia, että mä käytän kaiken jäljellä olevan terveyden töissä käymiseen ja sen jälkeen makaan kotona kyvyttömänä tekemään mitään. En prkl suostu siihen. 

Tietysti tää nykyinen tilanne vähän hankaloittaa mun periaatteen noudattamista kun oletettavaa on, että tää on kipee kun käytän sitä. Ja se tulee sitä olemaan myös aika pirun kauan. Enkä mä nyt voi vaan kuukausitolkulla olla ja elää ja odottaa, että jalka kestäis taas normaalia työssäkäymistä. Vai voinko?

Mietin ensin toteevani, ettei nää varsinaisesti kyllä oo niitä kuulumisia, mitä entisille työkavereille oon mainostanu täältä voivan lukea. Mutta siis onhan nää. Nää ei välttämättä oo niitä kuulumisia mitä kukaan toivois lukevansa, mutta eihän näitä oo pakko lukea. Ja lukemat kertoo, ettei näitä kyllä kovin moni luekaan. Jos käyttäsin täällä hymiöitä, ni tässä olis nyt sellanen itku silmässä naurava hymiö, että ymmärrän kyllä. Hädin tuskin jaksan ite lukee nää läpi.

Nää on kuulumisia siitä, mitä mulle oikeesti kuuluu. Kun voi tälleen yksin kotisohvalta vastata kysymykseen "mitä sulle kuuluu" ni se vastaus on jonku verran syväluotaavampi kun kysyttäessä sama kysymys Pirkko-Petteriltä vartin kahvitauolla keskellä iha vitun kiireistä työpäivää ja kun molemmille on kasvanu kyrpä otsan sivulle, koska keskellä on kyrpä jo edelliseltä illalta.

Nää on niitä vastauksia, mitä sä toivoisit joskus voivas antaa kun joku oikeessa elämässä kysyy sulta mitä kuuluu. Vastaat kuitenki aina hyvin neutraalisti, koska tiedostat tän olevan kysymys, mihin vastaaja ei oikeesti edes halua vastausta. Vaikka, joku joskus kysyiskin "mitä sulle OIKEESTI kuuluu", ni mä tohdin epäillä hänen haluavan kolmen tunnin luentoa siitä, kuinka kaikki on päin vittua. Paitsi kyrpä. Se ei oo koskaan päin vittua ja se vasta vituttaakin.

Tähän pirtsakkaan ajatukseen voisinki oikeestaa lopettaa tän luennon.

Summa summarum töissä on kivaa, mutta kaikki on vielä niin uutta, omituista ja erilaista, etten oikeen osaa ja uskalla olla mitään mieltä. Jalka on kiikun kaakun. Kirjaimellisesti. Ja huomenna mennään päiväreissulle Ikeaan. Jip vitun jeij.

Ens viikolla aukee ravintolat. Valoa tunnelin päässä.

Kävin muuten tänään ettimässä osia mun pesukoneeseen, että sen vois kytkee toimintaan. Jos haluut tuntee ittes idiootiks, ni käy kyselemässä jotain sellasta, mitä sä et tiedä mikä se on, mihin se tulee tai mitä se tekee. Hetkiä, millon tunnen olevani ylpeä itsestäni.

Kiittimo.