Rakas päiväkirja

Kello on 2154 ja tilanteet elää. Viimeks ku juteltiin, ni olin vielä työelosta ihan pihalla. Tiesin, että mukavaa on, mutten juuri muuta osannu sanoa. Tällä viikolla ollaanki sit menty nollasta sataan nopeempaa ku Räikkönen koskaan.

Ennen ku edes alotin työt niin oli työnantajan kanssa puhe, että alotan sellai rauhakseltaan ja matalalla profiililla. Pääsen vähän paremmin jutun juonesta kiinni, tutustumaan työpaikkaan ja työkavereihin kun ei oo mitään ylimäärästä ressiä. Ja se menikin mukavasti. Tarkkailin toimintatapoja, ympäristöä ja tutustuin uusiin työkavereihin. Kuten onki ollu jo puhetta, ni työkaverit on mukavia. Sain tehtyä paljon havaintoja ja suunnittelin.

Tällä viikolla maanantaina pidettiin sit työnantajien kanssa palaveerusta kuinka on menny, mitä oon kaikesta mieltä ja kuinka jatketaan tästä etiäpäin. Ja paljonhan mulla olikin mielipiteitä ja sanottavaa. Edellinen työpaikka, sillon ku sinne menin, kouli musta tietyntyyppisen työntekijän tälle alalle. Sitä on oikeestaa kenenkään, kuka ei oo kyseisessä paikassa ollu töissä, vaikee käsittää millasta siellä oikeesti oli. Kuinka tarkkaa kaikki oli, kuinka viimesen päälle tietyt asiat hoidettiin ja miten tietyissä asioissa mentiin välillä jopa naurettavuuksiin asti. Se oli kuitenki hyvä, rehellinen ja kunnollinen oppi. Oon erittäin ilonen, että sain sellasen.

Valitettavasti tällä alalla on myös jonkun verran hieman epämääräsempää toimintaa eikä mulla anna luonne periks kattoo sellasta sormien läpi. Ja sellasta jouduin vähän tekemään. Se olis todennäkösesti jossain vaiheessa käyny ylitsepääsemättömäks. Tosin osan toinki jo heti ensimmäisessä paltsussa esille. Enkä mäkään nyt mikää natsi-ihminen tai tosi tosi toooooosi tarkka oo, mutta haluun vaan voida ylpeenä seisoo työni takana. Huono merkki on, jos työntekijä tarvittaessa oman alan palvelua ei ns kävis omalla työpaikallaan. Mä en kävis. 

Keskiviikkona sitten "julkistettiin uutiset" muillekin eli että rupeen vastaamaan toiminnasta. Ite en kerenny saaha siitä oikee minkäänlaista vastaanottoa. Kai se oli kaikille vielä vähän sulateltava asia, kun tällanen kolmekymppinen eukko tulee toiselta puolelta Suomee ja alkaa olevinaan pomottaa. Vaikka pomottaminen toki ei missään vaiheessa ollu mun tarkotuksena. Lähinnä olisin halunnu yhteistyön kautta kauniisti neuvoa toimimaan hieman toisella tavalla. Toki pomottamistakaan kaihtamatta, jos ei muu olis auttanu.

Nyt ei kuitenkaan tarvii sellasia miettiä, koska keskiviikon jälkeen tuli torstai. Ja minkä takia torstai on merkityksellinen päivä saatat miettiä. Torstaina mulla oli soittoaika Manseen mut leikanneelle ortopedille. Kuten oon tuonu ilmi, ni jalkahan on koko ajan ollu vähän kiikun kaakun. Itseasiassa se on ollu aika kökkeli. Hieman liiotellusti sanottuna mun työmatka on muutama hassu metri. Silti joinain päivinä kinttu oli niin kipee, että hädin tuskin pääsin kotio. Kämppä on tonnikalapurkin kokonen ja sohvalta keittiöön cola-mukin kanssa könyäminen tuntu maailman pisimmältä matkalta.

Ortopedi olikin siis vahvasti sitä mieltä, että jalka kipeytyy aivan liikaa. Ei saa tippa linssissä puskee vaan täytyy rauhottaa jalka. Minkää näkösenä ihmeenä hää ei tätä pitäny. Vamma jalassa oli niin vakava, että on ihan normaalia olla tässä jamassa vielä neljän kuukauden päästä. Täydellisen paranemisen ennuste kun on se vuosi +. Tää tietysti aiheuttaa seitin ohuita ongelmia mun työnteon kannalta. Nykyisellä työnantajalla kun ei oo tarjota mitään muita töitä kun jalkojen päällä tehtäviä. Ellen sitte olis hypänny pomoks pomon paikalle. 

Avaavan ja kapuloita rattaisiin heittäneen puhelinkeskustelun jälkeen heitin sitte nuttua niskaan, koska piti lähteä työpaikalle keskustelemaan jatkosta. Tavallaanhan se jatko nyt tietysti oli jo tiedossa, mutta piti kuitenki keskustella mitä työnantaja halus tilanteessa tehdä. Sain ortopediltä lyhyen saikun, minkä aikana oli tarkotus saaha täällä asiat rullaamaan työpaikan ja lääkärien kanssa. Tultiin kuitenki hyvässä yhteisymmärryksessä siihen lopputulokseen, että koeajan puitteissa päätetään mun työsopimus. On huomattavasti realistisempi ajatus, etten pysty töitä jatkamaan ihan lähiaikoina kun että pystyisin.

Nyt mä sitten taas oon ihan uudessa ja hämmentävässä tilanteessa. Vaikka mä tietysti tiesin miten kipee mun jalka on ja tavallaan kai tiesin myös, ettei vaihtoehtoja oo montaa, ni silti tää tuli yllätyksenä. Pari kolme viikkoo käytin itteni motivointiin ja uudelleenohjelmointiin, että käyn töissä jne. Nyt sit just ku olin saanu lantun ihan sekasin ja paljon ajatuksia sisään, ni matto vedetään jalkojen alta. 

Nyt mä sit oon työtön. En oo ikinä elämässäni ollu työtön. Ens viikolla täytyy soitella pariin instanssiin ja kysellä neuvoja. Toivoa, että puhelimeen vastaa joku työmotivaationsa vielä löytävä avulias ihmisoletettu. Oon kuullu, että avun saantikin on ihan riippuvainen siitä kuinka motivoitunu ja elämänilonen ihminen siihen puhelimeen sattuu vastaamaan. Meikäläisen tuurilla se puhelu ei välttämättä mee hyvin. 

Onneks mulla oli jo tässä ohella muitakin suunnitelmia viritteillä, joihin nää uudet käänteet ei vaikuta millään tavalla. Ehkä vielä inasen enemmän pidän peukkuja, että kaikki menee niiden osalta hyvin. Enkä mä kyllä jostain syystä edes osaa olla kauheen huolissani etteikö menis. Tässä viimesen vuoden aikana (lähes) kaikella on ollu tapana järjestyä tavalla tai toisella ja parhain päin. Oon löytäny sellasta pientä zen-tilaa elooni ja osaan jo lähes uskottavasti vakuutella itelleni, että kyllä kaikesta selviää. 

Rehellisesti on myös sanottava, että pienen pieni osa musta ei osaa olla pahoillaan töitten taukoomisesta. Oon viimesten vuosien aikana ajanu psyykeeni niin tappiin töitten takia, että siitä toipumiseen menee aikaa. Kai tätä kaiken uudistamista voi pienenä hermoromahduksena pitää. Varsinki tänne hevonvittuun muuttamista. Nyt sit ku mun ainut tavote ja työ on voida paremmin, ni voin laajentaa sitä myös henkiselle puolelle. Tavotteena olis siis saaha tän työkyvyttömuusjakson aikana kuntoon sekä jalka että pää. Helpommin kyllä sanottu kun tehty.

Onneks kesä on tulossa ja kesällähän kaikki voi hyvin. Ainaki lähes. Kun en voi olla hyödyks yhteiskunnalle, ni aion olla hyödyks itelleni. Kesä auttaa. Voin mennä vuoksenrantaan nauramaan hanhille, käydä ajelulla keskellä yötä ja vaikka ajella naku-uinnille, kokeilla pieniä kävelylenkkejä lähimaastoissa. Haluun olla ulkona, olla mukana elämässä. Viime vuosina en oo kesälläkään oikee jaksanu elää. Työpäivän jälkeen vaan suoraan kotiin ja odottamaan seuraavaa työpäivää. Nyt aion käyttäytyä aivan toisin ja käyttää hyödyks kaiken tän ajan mikä mulla on. Seuraavana kesänä toivon taas olevani työn touhussa.

Itse kaupunkiin mä oon myös kotiutunu ihan kivasti. Muutaman kerran on tullu hetki ku oon kironnu tän paikan alimpaan helvettiin ja miettiny mitä aineita mä olinkaa vetäny ku päätin muuttaa. Pari kertaa liitty julkiseen liikenteeseen, joka tässä kaupungissa on yks iso vitsi ja yks liitty jäätelöön. Heräsin huomaamaan, etten saa tästä saatanan tuppukylästä mun ultimaattista lempijäätelöä. Se on ongelma. Ei sillä, että tää ongelma sais mut lopettamaan jäätelön syönnin. Lopetan vaa hyvän jäätelön syönnin. Onpahan enemmän odotettavaa kun pääsen käymään Tampereella.

Kämppä alkaa olee sillee semi valmis. Korona tuottaa ikealle vaikeuksia saaha kalusteita varastoon ja oon tietysti päätyny just yhteen ikean kaapistoon, minkä haluun. Eikä niitä saa mistään. Niinmpä mulla lojuukin nyt kaikki sinne menevät tavarat huoneen nurkassa ja epämääräsenä sotkuna eteisen kaapeissa. Onneks en oo sotkusta ressiä ottavaa sorttia. Vähän sit vielä sisustustuotteita jne ja voi sanoo, että kämppä on valmis. Jotenki kuitenki epäilen, että oikee valmistuminen menee pitkälle kesään. Ainut ongelma ehkä on se, että ei pysty pitämään tupareita kun kämppä ei oo valmis. Haluun, että kaikki on niin ku pitää ennen ku "julkistan" mun asunnon. Mutta hyvää kannattaa odottaa!

Nyt on varmaan parempi pistää pakettiin tää verbaalinen oksennus. Jotenki ajatukset kimpoilee niin moneen eri suuntaan, että vaikee saaha niistä mitään helposti luettavaa selontekoo. Halusin vaan jonku pienen infopaketin tehdä niille, jotka täältä mun kuulumisia lukee. Tilanne kun on viikon takaseen inasen muuttunu. Ja vielä tässä tietysti kaikkee uutta infoo jne tulee, mutta selvitellään niitä sit ens viikolla. Tähän viikkoon paketoitiin nyt tää mun lyhyt ja ytimekäs ura uudessa työpaikassa ja siirretään ens viikolla katseet taas johonki uuteen ja tuntemattomaan.

Onneks mä nyt oon tässä edellisten kuukausien aikana jo sen verran pomppinu tuntemattomuuden mystisissä vesissä, että oon oppinu uimaan. Ei ahista ja hämmennä läheskään yhtä paljon kun joskus aikasemmin ehkä olis. Ei se oo mikään kliseinen läppä, että elämä kantaa ja kuljettaa, vaikka sitten sitä eksynyttä matkaajaa. Nyt vaan sit välillä uidaan hanhien tapaan selkää. 

Kiittimo.