Rakas päiväkirja

Kello on 0042 ja hitto en meinannu osata kirjottaa noin myöhästä kellonaikaa. 

Tajusin tossa sohvalla istuessani, että hittoperkele mullahan on parveke. En oo koskaan oikee ollu parveke-ihmisiä ja viimeseen kuuteen vuoteen mulla ei parveketta edes ollu. Vaikka nyt tässä asuessani oonki semisti viettäny partsilla aikaa, on silti vielä vähän hankaluuksia muistaa moisen olemassaolo. Mutta toisaalta on myös vaikeuksia muistaa ihan toi kotiosotekin välillä. 

Mutta joo täällä mä nyt partsilla istuskelen kuuntelemassa countrya drinkkini kanssa ja ajattelin taas avata sanaista arkkuani. Oon tässä viime aikoina miettiny ihmisiä, suhteita, somee, toisten tuntemista ja kaikkee jännää. Edellisessä postauksessa aihetta avasinki, mutta jääny päälle jostain kumman syystä. Oon tässä taas hetkellisesti avannu tinderin ja facedateingin ihmeellisen maailman. 

Mulle noi deittijutut on vähän sellasia tylsien hetkien täyttäjiä. Tottakai mä siellä oon ihan tosissani aina, mutta melkosella läppäasenteella kuitenki. Sen verran kaikenlaista kohdannu, nähny ja kuullu, ettei noita oikeen voi ottaa tosissaan. Mä en edelleenkää usko, että kukaan on oikeesti tavannu puolisoaan esim. tinderissä. Se oikee tapaamispaikka on vaa vielä nolompi ku tinder, ni kaikki mainitsee sen, ettei tarvii sen enempiä selitellä. Kyllä mäki mielummi sanoisin tavanneeni mieheni tinderissä kun apoteekin intiimi-hyllyllä ettimässä helpotusta peräpukamiin. Tai Antti Tuiskun keikalta. Hell to the no.

Myös se, että oot kyynistyny aika paljon tässä vuosien saatossa etkä oikeen usko ketään tai mitään,  aiheuttaa nettimaailmassa hankaluuksia. Luottamus on vähä sellanen kaksteränen miekka. Ilman sitä et voi elää, mutta sen takia moni ei elä. Ja sen takia moni elää valheellisessa maailmassa. Mistä erottaa epäluottamuksen ja vainoharhan? Vai pitäskö vastakohtana olla hulluus. Tai itseasiassa onko vainoharha ja hulluus lähes sama asia.

Varmasti lähes kaikki meistä on sinkkuaikana maannu, tai tietää jonku joka on maannu, varatun ihmisen kanssa. Silti jostain syystä kaikki vannoo ja vakuuttaa itelleen ja muille, että se oma nykyinen kumppani on erilainen eikä ikinä pettäis. Uskooko ihmiset oikeesti siihen? Vai onko kaikkien vaan pakko uskotella asiaa itelleen, ettei tuu hulluks? Tavallaa haluisin uskoo ton jälkimmäisen, koska eihän kukaan voi olla niin tyhmä. Joidenki mielestä se voi tietysti olla surullinen tapa elää. Uskoen, että sun mies saattaa pettää sua. Mutta onko se oikeesti surullista? Kyllähän me hyväksytään sekin ajatus, että kaikki meistä voi kuolla hetkenä minä hyvänsä. Minkä takia siis ei sitä, että kaikki meistä vois pettää hetkenä minä hyvänsä?

Tällasia ajatuksia kun alat sinkku-ihmisenä pyöritellä, ni kyllä siinä aika pitkälti karisee viimesinki halu sitoutua. Vielä surullisemmaks tekee tieto siitä, että ne ketä sä oot aina pitäny unelmien parina tms, ei sitä ookaan. Kun sä yrität viimesillä voimillas roikkua oljenkorressa, joka todistaa sulle todellisen rakkauden olemassaolon ja sit se haihtuu savuna ilmaan. Vaikka se olis joku sellanen pari, jota ei edes henkilökohtasesti tunne, tekis mieli mennä hakkaamaan molemmat. Ootte vittu pilannu oman elämänne ja siinä samalla mun uskon kaikkivoipaan rakkauteen. Aika törkeetä, jos multa kysyy. Jos asuisin Jenkeissä, ni voisin varmasti haastaa jonku oikeuteen ja voittaa.

"Ei Petteri vois ikinä tehdä mitään sellasta", "Pirkossa ei oo pienintäkään pahaa solua", "Kyllä mä oman poikani/tyttöni/mieheni/vaimoni tunnen". Ja kuinka monta kertaa tällaset lausunnot on osottautunu hevonpaskaks? Lukemattomia. Ja tää pätee kaikkeen. 

Kuuntelin tässä yks päivä rikospodcastia aiheesta (netti)kiusaaminen. Siinä oli yks näistä surullisista tarinoista, missä nuorta kiusataan niin, että hän päätyy lopulliseen ratkasuun. Kyseisen tytön kiusaajaks paljastu lopulta tytön entisen bff:n 40-vuotias äiti. Kyllä. Nelikymppinen nainen kiusas 14-vuotiaan tytön kuolemaan eikä ottanu siitä mitään vastuuta.

Että kuinka hyvin meistä oikeestaan kukaan toista tuntee?

Kuten niin monet muut mun ikäset ja vanhemmat on todennu olevansa kiitollisia, ettei some ollu olemassa tässä mittakaavassa omassa nuoruudessa, ni niin toteen minäkin. Netti voi parhaimmillaan olla mitä mahtavin asia. Pakopaikka niille nuorille, jotka ei oikeen tunne olevansa kotona omassa fyysisessä ympäristössään. Moni löytää sieltä ittensä ja tarkotuksen elämällensä. Valitettavasti nykyään on vaa liian paljon niitä, jotka on löytäny siitä yhden uuden kanavan purkaa omaa pahaa oloaan.

Niin klisee kun onkin sanoa, että nettikiusaajat ja trollit purkaa vaan omaa pahaa oloaan, ni sitähän se on. Pahaa oloaan tai jotain muita tunteita, mutta kuitenki asioita, mitkä ei millään tavalla liity kiusattuun henkilöön. Kaikenikäset ihmiset laukoo netissä nykyään niin törkeitä asioita, että pakostakin joutuu miettimään missä ne on oikeen kasvanu. Ja vielä tärkeempää, kuka ne on kasvattanu.

Hakeudutaan sivuille, missä tietää voivansa löytää aihetta mankumiseen. Etitään joku ihminen, joka ei syystä tai toisesta miellytä, tutkitaan ja käännetään koko perkeleen netistä löytyvä henkilöhistoria, että saatas jostain jutun juurta. Kellä hitolla voi tulla hyvä olo siitä, että saat tuntemattomalle ihmiselle kirjottaa netissä "vittu sä oot ruma" tai "ethän sä osaa edes tota tehdä". Jos jollain oikeesti tulee tosta hyvä fiilis, ni sun muumit on niin kaukana laaksosta, että huolestuisin todella.

Teknologia ja somekanavat on kehittyny nopeempaa ku ihmisten kyky käsitellä niitä. Jengi kuvittelee tuntevansa ihmisen muutaman viikossa postatun kuvan tai muutaman kymmenen sekuntin mittasen videon perusteella. Kuinka monella on asioita, joita ei kerro edes parhaimmalle kaverille? Tai omille sukulaisille? Kaikilla meillä on salaisuuksia ja kukaan meistä ei tunne perinpohjin edes omia parhaimpia ystäviä. Silti monet meistä kuvittellee tietävänsä käytännössä kaiken ihmisistä, jotka postaa someen ja joutuu mahdollisesti roskalehtien riepoteltavaks. Think again honey.

Kerran myös esitin kysymyksen yhdelle "ihmiselle", joka jossain somekanavassa huuteli yhteen henkilöön kohdistettuja törkeyksiä. Kysymys kuului "käytkö sä myös vihaamas artistin keikalla eturivissä huutelemassa "vittu mitä paskaa"". En saanu vastausta kysymykseeni. En sitä kyllä edes villeimmissä kuvitelmissani osannu odottaa. 

Nyt varisinki ku oon hyvinki onnistuneesti karsinu kaikkee negatiivista elämästäni, ni vielä enemmän miettii miten ihmisillä on aikaa, energiaa ja haluja tollasen negatiivisen ilmapiirin ylläpitämiseen. Kyllähän se minäki toki ihmisiä, asioita ja paikkoja vihaan, mutta en mä väkipakolla hakeudu sellaseen paikkaan iha vaa aukoakseni päätäni. Auon toki, jos tilaisuus tulee ja tarve vaatii, mutta kyllä mä nykyään pyrin välttymään tältä. Ja jos on pakko aukoa, ni aukoo sitten kaverille keittiön pöydän ääressä, ettei muille tuu paha mieli.

Ja jotenki kaikkeista eniten hämmentää ja lähes masentaa se, että todella moni näistä täyden töryn heittäjistä on aikuisia ihmisiä. Jos ihan keltä tahansa aikuiselta kysyttäs mielipidettä koulukiusaamiseen, veikkaan kaikkien olevan sitä vastaan. Sit sä kävelet kotiin, istahdat sohvalle, otat kännykän käteen, kirjaudut some-tilille ja meet kirjottamaan jonku täysin tuntemattoman ihmisen postaukseen "jestas miten feikki ja vittu että oot lihonu". Puhuttasko hetki kaksinaismoralismista?

Musta on jotenki surullista miten moni somejulkkis jne joutuu muistuttamaan ihmisiä, ettei heidän postaamat jutut oo koko totuus. Ihmiset on herranjestas kautta aikain ottanu valokuvia ilosista hetkistä, kivoista vaatteista ja keihäsmatkoista. Pitäskö kaikkien kodeista löytyviin valokuva-albumeihinki kirjottaa "Tämä ei ole koko totuus vuodesta 1987". No vittu ei pitäs. Päivässä on 24 tuntia, viikossa 7 päivää ja niin edelleen. Jos joku päättelee kahdesta viikon aikana tehdystä julkasusta millasta elämää kyseinen henkilö elää, ni se on päättelijän ihan oma henkilökohtanen ongelma. Josta tietysti kyseinen postaaja joutuu kärsimään, koska SANANVAPAUS.

Kerran katoin yhen semi-julkkiksen instastooria, missä hän teki ruokaa miehensä kanssa, tanssi musiikin tahtiin ja leikitti koiraa. Hetkeä myöhemmin tuli stooriin pitkä sepustus siitä, miten hänen elämä ei missään nimessä ole aina tällasta, hänellä on myös huonoja ja tavallisia päivä jne. Mietin, että kyllä on perseestä ja surullista, että somejulkisuuden takia sä joudut tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että vietät ihanan lauantai-illan kotona puolison kanssa. Ja kenen vika se on? Niiden ihmisten, jotka ei osaa erottaa somea todellisestä elämästä. 

Mun kunnioitus somessa elämäänsä isolle joukolle jakavia ihmisiä kohtaan on suunnaton. Mä en ikinä pystyis siihen. Tappelisin varmaan kaikkien kanssa. Mulla ei pinna kestäis yhtäkään penttiviljamia, joka tulis kertomaan miten mä elän vääränlaista elämää väärällä tavalla. Mulla menee jo ihan vaan facebookin naistenhuoneen tai äityleittenki lukeminen niin tunteisiin, että on ollu pakko rajottaa. Meni sen verran huolestuttaviin ilmatiloihin se touhu.

Oli ihminen kuka tahansa, sä tiedät hänestä vain ja ainoastaan sen, mitä hän päättää sinulle näyttää.

Kiittimo.