Rakas päiväkirja

Kello on 2305 ja täällä mä oon heti pettämässä lupauksiani ku mikäki mies.

Niin kovasti lupasin, että sunnuntaisin päivitän kuulumiset ja heti lirvahti maanantain puolelle. Mutta todettakoon, että mulla on tähän erittäin hyvä syy! Niin ku kaikilla lupauksia pettävillä idiooteilla. Olin eilen toimimassa virallisena valvojana ja henkisenä tukena kaverille kun hän vääntää viimeisiä lauseita oppariinsa. Sitä on tehty rakkaudella ja hartaudella ja nyt olis aika saatella oppari lopulliselle matkalleen. Päästään sitten mun vahvimmalle osaamisalueelle eli juhlimiseen. Valmistumisen juhlimiseen. Siis valmistumisen juhliminen ei oo mun osaamisaluetta vaan pelkkä juhliminen. Luin ton uudestaan läpi ja piti tehdä tärkee tarkennus.

Alkuviikosta kävin moikkaamassa ukkia, jolla oli "lomaviikko" menossa. En oo hetkeen päässy käymään tän iloisen reissaamisen takia. Viimeks ku olin menossa kauppareissun yhteydessä käymään, ni tuli ensimmäiset kunnon oireet hanurin kanssa ja ajatus parin tunnin istumisesta ei vaan tuntunu hyvältä. Ja jotenki ajatus maaten olemisesta samalla kun rupattelen ukin kanssa oli outo. Nyt voin onnekseni sanoo, että on perse taas tikissä ja sillä pystyy suorittamaan kaikki tarpeelliset aktiviteetit.

Maanantaina huomasin lehdestä, että Ketterä alottaa kautensa. Torstaina sit tietenki piti suunnata parin kaverin kanssa kattomaan mestari-joukkuetta. En ees muista millo viimeks olisin käyny kattomassa Ketterän peliä. Ei kun hei!!! Tässä itseasiassa just nyt kirjottaessa tuli mieleen, että käytiin äitin kanssa kerran monta vuotta sitten kattomassa Ketterä-KooVee peliä Tampereella! Niin muuten olikin. Naama punasina siellä äitin kanssa ainoina kannatettiin Ketterää ja Ketterä hävis. Oli hieno päivä. Nykyään Ketterä on onneks saanu pakkansa paremmin kasaan ja huoletta lipuvat voitosta voittoon. Tosin ihan inasen verran saatto mennä jännäks toi eka peli, mutta voittohan se on mikä merkitsee. Paitsi sillon ku hävitään, ni pääasia, että kaikkensa antaa.

Mä oon ihan tosi huono kattomaan mitään urheilua livenä. Mua nimittäin alkaa ahdistaa ja jännittää ihan perkeleesti. Kotona kun katon, ni voin laittaa äänet pois päältä tai seilata kanavien välillä. Hallilla se on inasen vaikeempaa. Torstainaki viimesen erän viimeset kymmenen minuuttia tuntu yhtä pitkältä ajalta kun työpäivä entisessä työpaikassa. Pitkältä. Helvetin pitkältä. Mutta selvisin enkä ahistunu niin paljoo, ettenkö vois uudestaanki mennä. Täytyy nyt tässä syksyn aikana kunnostautua asian tiimoilta kun vielä on aikaa. Mietin oikee kausarin ostoa, mutta sit totesin, että se on ehkä liian innokasta.

Lauantaina aloin sit toteuttaa tätä mun loppuvuoden "tärkeintä" projektia. Taisin siitä ohimennen viimeks mainitakin, että piti lörpöttää. Eli siis oon päättäny pyhittää loppuvuoden miehen metsästykselle. En nyt välttämättä haluis sanoo, että epätoivon vimmalla tätä prokkista lyön eteenpäin. En kuitenkaa täysin voi itteeni ottaa, jos se sellaselta jonku silmään näyttää. Oon jo aikasemmin tainnu mainita, että tää miehen ja parisuhteen haluaminen on ollu vähä sellasella epämääräsellä pohjalla. Useimpina päivinä vihaan miehiä, ja iha vaa ihmisiä ylipäänsä, mut sit taas joinain hetkinä olis kovakin kaipuu jolleki tyypille.

Nyt sit tein päätöksen, että lupaan antaa kaikkeni tälle projektille loppuvuoden ajan. Sen jälkeen tulee taas sit muita prokkiksia ja keskitytään muhun itteeni. Mutta tää syksy ja alkutalvi olkoon metsästyksen aikaa. Eipähän si voi sanoo, ettenkö olis yrittäny.

Ja siis mitä se sit oli mitä lauantaina tein? Lähdin yksin baariin istuskelemaan. Yritin kartottaa mun mahdolllisuuksia ja mahdollisia paikkoja mistä sen siipan vois löytää. No kotoo se ei ihan varmasti tuu hakemaan. Kaupassa kun käyn, ni pyrin olemaan kattomatta ketään silmiin tai edes kohti, ettei tuu tuttuja tai urpoja naamoja vastaan. Perus viihteellä kun oon, ni suattaapi olla, että en oo siinä promillemääräsessä kunnossa että olisin kykenevä iskemään ketään, tai että se edes olis järkevää. Harrastuksia ei oo muita tällä hetkellä kun kuntosali ja henk.koht. oon aina pitäny iha vitun omituisena sitä, että isketään joku salilta. Pyrin myös salilla olemaan kattomatta ketään. Ja siis ei se katsomatta oleminen kyllä oo mitenkää vaikeeta. Ei sen enempää kaupassa kun salillakaan. Kun ei oo ihan hirveen kiinnostunu ihmisistä, ni eipä niitä tuu tuijoteltua. 

Ainooks järkeväks vaihtoehdoks siis katsoin baarissa istuskelun. Ja nimenomaan niin, että keskittys hitusen enemmän niihin ihmisiin siellä, mahdollisesti jollekin juttelemiseen ja ehkä sitä kautta jopa tutustumiseen. Ei musta nyt mitään raivoraitista pubikukkasta oo tullu. Sen verran höräsen, että saan huuhdottua pahimman ihmisvihan kurkusta alas. On sitten vähä paremmat mahdollisuudet jutusteluun. 

Tää ensimmäinen kerta tosin ei jättäny jälkipolville mitään kerrottavaa. Mutta pistetään se vielä harjotuksen piikkiin. Uskon, että kunhan löydän sen oikeen paikan ja tarpeeks sinnikkäästi käyn, ni joku kerta sinne vielä laukkaa sisään mun unelmien prinssi. Voi myös olla että parin kolmen kerran jälkeen tajuan asuvani Imizussa ja lopetan. Mutta lupasin antaa tälle projektille kaikkeni ja kyllä mä useemmin ku kerran pystyn lyömään päätäni seinään!

Katotaa nyt sit kuinka tää asia etenee. En hengitystä pidätellen oota muutoksia mun parisuhdestatukseen. Jos niitä kuitenki tulee, ni kyllä mä sen ilolla otan vastaan.

Tänään kävin vähän maaseutumatkailemassa/hengittämässä raikasta ilmaa. Löysin Parikkalasta pari kivaa ja lyhyttä metsäreittiä, jotka kävin kiertämässä. Ilma oli pitkästä aikaa niin pirun nätti eikä tuullukaan, ni pitihän se ulkoilla. Ensimmäinen reitti oliki helppo ja oikeen mukava kaikessa rauhassa köpötellä. Noh, toinen ei sit enää ollukaa iha niin helppo ku luulin. Siinä vaiheessa kun parin ylös alas polun jälkeen päädyin kiipeemään lähes pystysuoraa seinää, tiesin, että meni vähän vituiks. Pääsin hengitys vinkuen ja testamenttia tapaillen reitin puolessa välissä olevalle laavulle, missä kelasin syödä eväät kun alko jo olee nälkä. Pieneks helpotukseks huomasin, että laavulla oli auto. Siinä oli joku vuokrattava sauna ilmeisesti lähellä ja ne tyypit oli vissiin siellä. Olin nimittäin hieman epävarma, että jos perseeni siihen laavun penkkiin isken, pääsenkö siitä enää ylös. Iha niin vallatonta metsän syleilyyn kaipaavaa eräjormaa en oo itestäni löytäny, että olisin siellä laavulla yötäni viettäny. Kaikkien onneks jalka päätti jatkaa yhteistyötä pienen levon jälkeen ja pääsin ihan omin avuin hittohon sieltä jorpakosta. 

Kovasti olis mieli vielä tehny kävästä jossain polulla, mutta siinä kohtaa sit jo järki läikähti tunteiden yli ja tajusin, että eiköhän nyt oo parasta vyöryä kotia kohti. Katetrin laittaminen, tai edes sen saaminen tähän hätään, on varmasti erittäin vittumainen projekti enkä ajatellu sitä alkaa huomenna harjotella. Kyllä se on vaa ihmisen vaikee toimia omien fyysisten rajotusten rajoissa, jos ne rajat on merkittävästi muuttunu lähiaikoina. Varsinki, jos ne rajat on kaventunu. Sitä vaan haluis painaa ja painaa veren maku suussa, niin ku perinteinen suomalainen sisu velvottaa, mut perkele ku ei se aina kannata. Välillä se hetkellinen onnistuminen saattaa tuottaa hallaa sille pitemmän tähtäimen suunnitelmalle. Ja mä haluaisin ihan todella todella kovasti ens kesänä olla normaalien askelien päällä.

Tällä viikolla on kalenteri vielä melkosen tyhjä. Tosin tänään sain lauantaille mukavaa täytettä kun sovittiin treffit yhden ikuisuuden vanhan ystävän kanssa. Ystävä ei siis oo vanha vaan tunnetaan pitkältä ajalta. Perinteiseen tapaan aika, matka ja vuodet on ajanu erilleen, mutta nyt tänne kotiseudulle muutettuani mielelläni tän tuttavuuden elvytän. Aikanaan meillä ainakin oli aina ihan helvetin hauskaa ja jotenki veikkaan, ettei se siitä mikskään oo näin vanhemmitenkaa muuttunu, 

Muuten en sitten paljoo taida puuhastella. Kaupassa käyn, pyöräilemässä vois käydä, salilla, ukkia ja mummoo moikkaamassa. Ihan sellasta perinteistä ja rentoo meininkiä. Ja tietysti tuuttaan instan täyteen kauniita luontokuvia, mitä tän päivän reissulta sain otettua. Saa ihmiset muutakin katteltavaa ku meikäläisen loppuunkuluneen naaman.

Piti soittaa äitin kanssa palaveripuhelu ja unohdin täysin mitä mun piti vielä sanoo. Eiköhän tässä siis ollu kaikki oleellinen tähän hetkeen ja palataan tän viikon lopulla taas asiaan.

Kiittimo.