Rakas päiväkirja

Kello on 2202 ja voinen melko turvallisesti sanoa, ettei mun kannata suunnitella mitään kirjotuspäivää. Lupauksia on niin hirveen vaikee pitää.

Selvis myös just, että hiihdon kattominen tulevalla kaudella maksais 35e/kk, mihin mä en tässä tilanteessa kyllä todellakaan halua sijottaa. Jos voidaan todeta paskan määrän olevan vakio, ni kyllä se onnellisuuden määräkin on vakio. Vahvasti haiskahtaa siltä, että oon nyt osittain vihdoin ja viimein tavottanu sen onnellisuuden määrän, mitä mun elämässä on. Voidaan siis myös olettaa, että tällä hetkellä oon ehkä onnellisimmillani ja tästä eteenpäin se tulee olemaan taas tasasta alamäkee. Millon se alamäki alkaa, on tosin vielä kyseenalaista.

En nyt haluu manifestoida itelleni mitään paskaa, mutta merkit on sen suuntaset. Se on vaan ihmisluonnolle epäominaista, että kaikilla elämänosa-alueilla menis hyvin. Vai voiko joku sanoo, että olis kaikki, niin ku iha viimestä piirtoa myöten kaikki, niin hyvin ku olla ja osaa? Pessimisti ei pety.

Tykkään itseasiassa hirveesti tosta sanonnasta "pessimisti ei pety", mutta eihän se kuitenkaa pidä paikkaansa. Sä alotat elämäs pumpulein kehystetyssä pastellien värisessä maailmassa. (Ei kaikki, mutta moni). Sulla on kaikki hyvin, kaikki uskoo suhun ja kertoo miten susta voi  tulla IHAN MITÄ VAAN. Vaikka presidentti! Vaikka sitäkään hyvin harva edes haluaa olla. Mutta joka tapauksessa sä kuulet päivittäin, miten sä oot parasta mitä maailma kantaa, parasta mitä kukaan on koskaan nähny ja parasta ketä/mitä kukaan voi koskaan tuntea. Sä uskot siihen, että maailma on ihana ja hyvä paikka elää, sulla on mahdollisuuksia, kaikki rakastaa toisiaan ja mikä ny täällä vois mennä pieleen. Sit noin neljän ikävuoden kohdalla sä huomaat, et kaikki on paskaa. Paitsi kusi. Mut seki yleensä sekottuu siihen.

Sit sä alat siitä lähtien pikku hiljaa kelaamaan, et onks tää nyt oikeestaa kovin kummosta. Voiks musta sit kuitenkaa tulla mitään. Eihän tosta naapurin pirkko-petteristäkään tullu ku keskivartalolihava makkaraa kiskova alkoholisti, jolta naapurin kersat vetelee läpällä housuja nilkkoihin päivittäin. Ei välttämättä se haavekuva, mitä mami sulle kaks-vuotiaana maalas. Mut sit taas toisaalta voisko musta kuitenki tulla jotain? Ehkä iskä olikin oikeessa. Yläasteen puoleen väliin mennessä harhakuvat siitä, että tulisit olemaan hyödyks tälle yhteiskunnalle, alkaa olee jo aika hiton himmeet. Ainoot asiat mahdollisesti sun mielentäytteenä on kenen kans sitä alkas olee, kuka hakee viikonlopun juomat, kenen kotona mä viime viikonloppuna valehtelin porukoille olevani eli kellä tällä viikolla ja se tärkein; mikä tiktok trendi on pinnalla tälllä viikolla. 

Sä alat siis pikku hiljaa tottua pettymään etkä odottele kummosia. Useimmilla on tässä vaiheessa kuitenki vielä pieni usko itteensä ja yhteiskuntaan. Hyvin pieni, mutta kyllä se siellä on. Yhtä pienenä ku Trumpin inhimillisyys. Loput siitä uskosta viilataan pois ylä-asteen jälkeisessä jatko-opiskelupaikassa. Mikä se sit kenelläkin on. Tän jälkeen sä oot aika valmista kauraa täyspäiväseks pessimistiks. Mutta tuutko sä tulevaisuudessa vielä pettymään? No totta munassa. Eihän tässä elämässä olis mitään hohtoa, jos mihinkään ei vois pettyä ja asiat menis niin ku haluisit. Pessimisti ei pety siitä, että asiat menee vituiks. Siihen pessimisti on tottunu. Pessimisti pettyy siitä, ettei asiat mee vituiks. 

Pessimisti on niin tottunu kaiken perseelleen kaatumiseen, että se alkaa olee kotoisa tunne. Vähä niin ku jotku pitkään linnassa istuneet ei oikeen osaa enää tulla "oikeeseen" maailmaan, koska ei osaa olla. Pessimisti on rämpiny paskassa niin paljon, että kun pitäs ottaa saappaat jalasta ja läpsytellä lipilapeilla aurinkorannoille, ni eihän siitä tuu vittujakaan. Ja jos pessimisti jotain vihaa, ni väärässä olemista. Kaiken mennessä paremmin ku hyvin, ni pessimisti on ollu pahemman kerran väärässä ja se jos mikä vituttaa. Sit jos se asian hyvin meneminen tarkottaa tyyliin uutta parempaa työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai niin edelleen, ni se tuo myös pieniä ongelmia. Vaikka pessimisti haluukin edetä urallaan ja elämässään, ni muutos on rasittavaa. Joudut tutustumaan, kehittymään, muuttamaan tapoja. Vaikka se kaikki on toivottua ja tervetullutta, niin kyllä pettymyksen ja ahdistuksen aalto tulee, että joutuu sykkimään.

Enkä nyt tässä karkeesti sano, että tää on kaikkien elämän kaava. Vaihtoehtoisista tavoista elää en kuitenkaan tiedä mitään, ne ei mua kiinnosta enkä mä myöskään niistä aio keskustella.

Näin tässä jokunen viikko sitten jollain tuttavalla tms jossain somessa sellasen tehtävän, missä oli kuvailtu kyseistä henkilöä sanoilla. En tiiä sen tarkemmin kuka oli kuvaillu, mikä tehtävänanto tarkalleen oli ja missä tää oli tapahtunu, mutta se toi mulle mieleen männä vuosina työpaikalla tehdyn tehtävän. Hyvinki simppeli "kirjoita työkaveria mielestäs parhaiten kuvaileva sana tauluun" tms. En muista kauan siinä oli aikaa näitä adjektiiveja kirjailla, mutta kyllä ne hyvän tovin näkyvissä oli.

Kerran kotiin lähtiessäni mä sit erehdyin lueskelemaan niitä lapuskoja. Muilla oli sanoja kuten ammattitaitoinen, reipas, luotettava, auttavainen, ahkera, hyvä työntekijä ja niin edelleen. Mitä mulla sitten luki? "Kaunis" "Hyvä meikkaamaan" "Hauska" "Nätti" "Kielinero". Mulla ei ollu yhtään ainutta adjektiivia, joka olis millään tavalla viitannu siihen, että mä olisin hyvä työntekijä. Ei yhtään. Ja mua vitutti. Vitutti aika huolella. Ja tavallaan myös vähän itketti. Oon antanu työpaikalle kaikkeni, välillä kirjaimellisesti. Kaikkina päivinä yrittäny parhaani, tervyttäni myöten uhrannu sinne vaikka mitä. Ja mitä mä oon mun työpaikalle? Nätti naama, joka toisinaan osaa jauhaa ja kirjottaa lahjakasta paskaa. Erittäin jeppis.

Soitin äitille kotimatkalla ja itkin. Nää oli tosin niitä aikoja, millon alko kaikki olee jo niin painavasti harteilla, että ei siihen itkuun paljoo vaadittu. Mutta kuten sanoin, ni kyllä se pahalta silti tuntu. Normaalissa tilanteessa oleva normaali ihminen olis ehkä jotain lohtua saanu siitä, että sua pidetään edes kauniina. Ei ehkä kovin hyödyllisenä, mutta ainahan jonku tarvii olla se nätti naama. Mutta siinä kohtaa ei kyllä lämmittäny mieltä. Varsinkaan kun sitä kauneutta on ihan hirveen vaikee ite nähdä. Se pienen pieni hetki, jota kukaan muu ei sen enempää ajatellu, mitä mahdollisesti ehkä kukaan ei edes tarkottanu tapahtuvaks, se pieni hetki muutti mun ajatusmaailmaa. Se vaikutti mun jokaiseen seuraavaan päivään. Ei enää, mutta sillon. Tai no ehkä vähän nyt kun tätä kirjotan ja mietin asiaa uudestaan. Mutta se oli malliesimerkki siitä, miten sanoilla on vaikutusta.

Seuraava juttu tulee olemaan niin vahvaa kuulopuhetta, että edes oikeiden lauseiden muodostaminen tulee olemaan hankalaa. Yritän kuitenki parhaani.

Jessica Simpson sano joskus jossain, että pyrkii tietynlaisissa tilanteissa olemaan kehumatta lapsiaan "turhilla" sanoilla. Esimerkiks, jos on vaikka esiintymässä jossain yleisön edessä ja se menee hyvin, ni sanoo mielummin "se meni hienosti, puhuit hyvin, käytit hyvin kuuluvaa ääntä" kun taas että sanois "näytit nätiltä, oot kaunis, tukka oli hyvin, mekko näytti kivalta" ja niin eteenpäin. Siis sanoja, joilla tossa tilanteessa ei oo mitään merkitystä. Mun mielestä kuulostaa erittäin nerokkaalta. Tottakai lapsia pitää ja saa sanoa kauniiks ja sen sellasiks. Olis kuitenki myös erittäin hyvä kehua konkreettisilla sanoilla ja termeillä, joilla on merkitystä. Ei pelkästään, että hyvä hyvä vaan miks hyvä. Ei tulis ihmisellekään sellasta mielikuvaa, että homma meni kivasti kun näytin lavalla nätiltä kauniissa mekossani vaan homma meni kivasti, koska puhuin selkeellä ja kuuluvalla äänellä, hyvin artikuloidusti ja täyttä asiaa. Tietysti varsinki pienen lapsen kohdalla nyt ei ehkä tarvii käyttää sanoja "hyvin artikuloitu", mutta ymmärsit pointin. 

Eeppistä selitystä, josta itekään en tajunnu puoliakaan. Ihan ku olis käyny Honkkiksessa yhdellä tietyllä naislääkärillä. Jännä. Varsinki ku itellä ei oo lapsia eikä niitä myöskään tuu. Mutta Jessicalla on ja hän tuli esimerkkinä mieleen. Eiköhän tota ihan samaa kaavaa voi myös käyttää vähän vanhempienki ihmisten kanssa. Kuten omasta keissistä huomaamme.

Mitäs mä oonkaan tässä ny tehny. Hmmhmm.

Viime viikon tiistaina kävin vähän fillaroimassa pitkästä aikaa. Kotiin päästyäni hain paketin postista, jossa oli mun erittäin innolla odottamat leggarit. Ostin joskus vuos puoltoista sitten erittäin kivat ja sittemmin ahkerassa käytössä olleet leggarit. Niissä on vaan se ongelma, että nimestään "musta" huolimatta ne ei kyllä oo mustat vaan tumman siniset. Hartaana mustaan pukeutujana sanoisin, että mun vaatekaappia koristaa aika monta eri mustan sävyä. Kyseiset leggarit ei minkään rytkyn rinnalla oo mustat. Nyt siis halusin mustat.

Oli alennuksessa paikasta, mistä nykisetki on, joten tilasin. Yritin ICIW:ltä tilata leggareita viikko pari aikasemmin ja lähenin kuolemaa kymmenellä vuodella sen firman kanssa. Revin leggari-paketin auki, kiskoin pöksyt ilmojen halki ja huomasin tilanneeni väärät housut. Oli aika vitun priceless fiilis. Noh, nopeesti kokeilin housuja iha vaan koon tarkistamiseks, pöksyt pakettiin ja ei ku jolkoti jolkoti viemään pakettia takasin. Tilasin myös samana iltana ne oikeet leggarit. Odotus jatkui. Palautin eilen ne uudet oikeet leggarit, koska niistä näky perseestä läpi kyykätessä. Persehenvittu. Mutta ainaki ne oli mustat, pointsit siitä. Oon jokuset leggarit tässä tilaillu ja testaillu ja sana "musta" leggarien maailmassa on hyvin häilyvä käsite.

Maanantain ja tiistain reippailujen jälkeen keskiviikkona oli lepopäivä. Torstaina hoidin sitten juoksevia asioita eli kävin isovanhemmilla sekä hoidin ruokakaupan. Tykkään nykyään käydä torstaisin kaupassa kun on aikaa. Viikonlopun alennukset on jo alkanu, tavaraa todennäkösemmin on vielä, eikä ihmisiä oo iha niin perkeleesti liikenteessä kun perjantaina. Kauppareissu oli ihan poikkeuksellisen raskas. Tarjoushaukan hyvänä oppipoikana tulee yleensä käytyy vähintään kahdessa ellei joka kolmessa kaupassa ostamassa ruokaa/juomaa. Aina on tarvittavat tavarat tarjouksessa toisaalla jne. En tiiä miten oon ikinä pystyny käymään kaupassa ostamassa edes kahden hengen talouteen kun tuntuu nyt olevan nääki reissut tosi kuluttavia. Sit jos pitäs tehdä ostokset vielä useemmalle hengelle. Kiitos ei.

Lauantaina oli sit jännittävän mukavat hetket, kun menin istumaan iltaa uus vanhan kaverin luokse. Kumpikaan meistä ei siis oo vanhoja. Tutustuttiin ihan pikkuskideinä yleisurheilun merkeissä. Meistä tuli heti tosi hyviä kavereita ja kävin hänen luona paljon yökylässä. En oikeen tarkalleen muista tuliko meille sit hidas erilleen lipuminen jo vähän ennen ku muutin Tampereelle vai vasta sillon. Samassa koulussa me kyllä ylä-asteella oltiin ja juteltiinki, mutta tais olla niin, että kaveri alko seurustelemaan. Mikäs sen paremmin ystävyyssuhteita rikkoo kun seurustelu. Varsinki skidinä. Noh, ehkä siinä nyt oli muutakin.

Jonku verra ollaan vuosien varrella vaihdettu viestejä. Taitaa kuitenki olla kahden käden sormilla laskettavissa. Kerran itseasiassa onnistuttiin kyllä Tampereella myös näkemään. Kaverin vanhempi sisko asu, ja asuu vieläkin, siellä ja kaveri tuli hänen luomaan käymään. Joka tapauksessa safe to say, ettei olla 14 vuoteen kunnolla nähty. Toisinaan törmätty Imizun yöelämässä, vaihdettu kuulumiset ja todettu kliseiset "pitäs joskus nähdä".

Kaverista en oo ihan varma, mutta mä olin kyllä päättäny jo aikasemmin, että tässä tapauksessa tää kliseinen lausahdus kuitenki jossain vaiheessa muutetaan sanoista teoiksi. Ja muutinhan mä tänne kuitenki muuttamaan huonoja tapoja ja olemaan paras versio itsestäni. Siihen kuuluu myös yritys parantaa sosiaalisia suhteita. Ja tiesin, että tultais edelleen erittäin hyvin toimeen. Ja niinhän me totta tosiaan tultiinki! Erittäin hauskaa oli ja varmasti uusintoja otetaan.

Sunnuntai meni luonnollisesti makaillessa ja niinmpä se tais toi eilinenki mennä. Yhdentoista aikaan illalla päätin, että vittulanväet mä tarviin suklaatia. Iskin sitte kudetta niskaan ja lähdin tarpomaan kylmenevään syysyöhön suuntana huoltsikka. Huomasin tällä leggari maratonillani, että kaupungin ainut 24/7 mesta ei ookaa niin kaukana kun oon tähän asti kuvitellu. Tosin keskellä yötä päädyin puolessa välissä matkaa, etten mä nyt niin kovasti näitä kaloreita kaipaakaan ja teinki sit vaan tunnin kävelylenkin. Tänään oon kyllä ottanu ne kalorit takas, et ei hätiä.

Niinjoo ja siis kävinhän mä eilen kaverin ja kaverin muksun kanssa leikkipuistossa! Monella tapaa todella out of the box. Ensinnäki pelkäsin koko ajan kuolevani, koska noh. Toisekseen mietin miten kaukana oon ihmisestä, joku haluis viedä jonku polven korkusen sinne mesoomaan moneks tunniks, ite heilua siellä pernasta lähtien jäässä ja valvoo, ettei kenenkää pää aukee. Tavallaan ehkä jos olisin kondiksessa, ni voisin tehdä ton kerran pari vuoteen. Mutta ei hitto ei kyllä lähe. Rispektit kaikille keltä lähtee.

Leikkihetken jälkeen käytiin vähä fiilistelemässä mäkkärissä. Siellä tuli meinaan yläasteikäsenä istutta hetki jos toinenki. Muistan ku välillä istuttiin 9 tuntia päivässä siellä. Vittu, että on kyllä työntekijöillä ollu helmee. Mutta ei täällä sillon omassa nuoruudessa ollu mitää. Nyt on kyllä pelit ja vehkeet ja vimpulat. Niistäkin huolimatta kyllä alko mäkki täyttyä mitä myöhemmäks kello kävi. Ja todettiin myös ettei se tosiaan ollu yhtää niin kotonen, mitä se omassa nuoruudessa oli. Sillon oli kuningaspöydät ja kaikki. Täys ympyrä takas hetkeen kun kuvittelit että susta on vaikka mihin. Vaikka Ronald McDonaldiks. Ronald on muuten kerran kutsunu mua siskokseen täydessä mäkkärissä. Sweet memories. Ja ÄLKÄÄ ostako mäkkärin pistaasipirtelöö! Herramunmehut se oli aivan kauheeta.

Oli tarkotus vielä käydä hakkaamassa bilistä, joka kuitenki jäi. Eli siis sinä, jos luet tätä, ni mein pitää mennä pelaa bilistä joku päivä! Haluan! Biliksen sijaan käytiin ihailemassa maisemia, kauhistelemassa maisemia ja miettimässä miten saatas tehtyä Imizusta Suomen Halloween pääkaupunki.

Dream big mama said. Meistähän voi tulla iha mitä vaan? 

Kiittimo.