Rakas päiväkirja

Kello on 2248 ja mä en oo tippaakaan yllättyny, etten oo jaksanu kirjotella. Enemmän mua yllättäs, jos oikeesti jaksaisin pitää päiväkirjaa. Yritän tässä miettiä kuinka monta kertaa mä oon yrittäny pitää päiväkirjaa enkä kyllä muista. Sen muistan, että ihan yhtä monta kertaa kun oon alottanu, oon myös lopettanu. Oon kyllä tavallaan ihan hyvä jauhmaan paskaa ja keksimään jutun juurta hetkellisesti jostain mistä pitää. Et en ehkä sanois tätä verbaaliseks lahjattomuudeks. Lähinnä vaan täydelliseks laiskuudeks ja mielenkiinnottomuudeks käydä mitään läpi kirjotetussa muodossa.

Tässä mä nyt kuitenki oon taas päivittämässä päiväkirjaan tietoja. En muista mistä viimeks kirjotin enkä kyllä aio edes katsoa. Se on ollutta, mennyttä ja tuskin mä niin kauas kuitenkaa muistasin, että tähän kertausta tulis.

Marraskuu meni muistaakseni aika pitkälti pikkujouluillessa. Sillon vanhaan hyvään aikaan kun ihminen sai vielä käydä viihderavintolassa. Nykyään kun ei saa enää mitään tehdä. 

Joulukuussa suuntasin hoppani kanssa takas Manseen. Suunnittelin jo aikasemmin syssyllä, että käyn tekemässä nyt sellasen reilun reissun siihen suuntaan. Ei tarvii tässä keväällä sit olla koko aikaa ravaamassa. Näillä bensan hinnoilla kun ei oikee mielellää kohta edes ulkoista itteensä Imatralta. Reilu puolisen vuotta sitten ku auton ostin, ni litrahinta oli 1,5e kieppeillä. Nyt se alkaa parhaimmillaan hipoo jo kahta euroa. En tiiä kuinka kauan asioista päättävät ajattelee olevan soveliasta nostaa hintaa. Kohta täytyy alkaa myydä pikkulapsia sotilaiks venäjälle, että on varaa käydä edes autolla kaupassa. Autolla ajaminen alkaa kohta olla enemmän luksusta ku yksityiskoneella lentäminen.

Mutta joo tosiaan Tampereella olin, sielläkin yhdet pikkujoulut ja muutaman kaverin treffaamista. Lähinnä vaan loikoilin, nautin ja söin. Nii ja harrastin mulle hyvin poikkeuksellista aamusaleilua. Edes urheilua harrastaessani mä en ikinä oo ollu aamutreenaaja. Mun elämä ei mielellään ala kolmeen tuntiin heräämisestä. Otin kuitenki tavaks heittää mutsin töihin ja siitä hilpasin ite salille. Kyllä mä salaa olin vähän ylpee itestäni. En kylläkään aio tätä sairasta tapaa täällä Imatralla jatkaa. Mutta nytpähän tiedän, että jos tarve oikeesti vaatis, ni mä pystyisin siihen. Ja ajattelin jopa käydä joulunaki salilla! Onneks Suomen hallitus iski tähän väliin ja pelasti mut hulluudelta. Tai no tarkalleen ottaen se tais olla pirkanmaan sairaanhoitopiiri, joka päätti kuntosalit kiinni pistää, mutta kuitenki. Imatralla ne ikävä kyllä on auki. Ei oo mitään tekosyytä heittää tälle mun salittomalle elämälle.

Vuosi vaihtu oikeen railakkaasti ja mukavasti kavereiden kanssa. Yksi heistä piti messevöt 40v kekkerit, joten säästyin vaivalta miettiä mitä hittoa sitä taas tekis. Viime vuonna ryyppäsin vuodenvaihteen yksin kotona, että oli tää siihen nähden erittäin positiivinen upkreidaus. Siellä si vähä syötiin, juotiin, tanssittiin ja laulettiin. Ja itseasiassa vuosi vaihtu hyvinki mukavasti kun oltiin kattomassa rakettien paukkumista ja koko kööri alotti spontaanin karjalaisten laulun. Siinä sit joikhattiin, katteltiin eurojen katoovan taivaalle ja uskottiin parempaan uuteen vuoteen.

Hyvästi paketoitu vuosi, joka oli kaiken kaikkiaan omituinen. Ei sitä oikee muuten voi kuvailla. Omituinen. Hyvällä tavalla kai kuitenki.

Tää vuosi onki sit alkanu vähä erilaisissa merkeissä. Oon ajatunu rikkomaan tätä pitkää työttömyyden putkea enkä mä valitettavasti voi sanoo, että se ihan kivuttomasti olis menny. Positiivisia asioitakin löytyy, mutta ei valitettavasti itse tehtävästä. Voisin melkeen jopa sanoo, että oon ajautunu vähän siihen samaan jamaan, jossa olin reilu vuos sitten. Siitäkin huolimatta, että edellisestä helvetistä lähtiessäni vannoin itelleni, etten tuu koskaan enää joutumaan edes lähelle vastaavaan tilanteeseen. Ja tässä sitä nyt ollaan. Se miten mä tähän ajauduin oli parin asian summa ja liian nopeiden tapahtumien lopputulos. Jos tässä nyt jotain positiivista etsii, ni ainaki mä tiedän tarkan päivän tän päättymiselle. Se edellisessä oli vikana, ettei sitä päivää ollu.

Muutenki tää vuosi tulee pitämään sisällään monia asioita, joista mä en vielä oo ihan varma mihin suuntaan ne menee. Tai mihin suuntaan ne mua vie. Mä yritän pysyä iha just niin positiivisena ja optimistisena kun mun luonteelle sopii, mutta kyllä silti vähän jännittää ja ahdistaa. Sitä kun on hillittömällä hartaudella yrittäny kasvattaa itteensä ja mielenterveyttään, ni on todella mälsää todeta sen kaiken vesittyvän johonki ihan turhaan. Tai noh, ei turhaan mutta älyttömään. Rahahan tässä tietysti on kaiken taustalla ja se, ettei täällä tuppukylässä oo mitään. Toisen asian mä nyt tietysti erittäin hyvin tiesin jo muuttaessani ja ensimmäisenki asian tavallaan. Kyllä toi eka silti ehkä vähän pääs yllättämään kun ei oikeen enää ollu muistikuvaa noista asioista. 

Jotenki nyt lanttu heitti yhtäkkiä tiltin päälle. Ehkä tää nyt siis oli valomerkki. Katotaan ja toivotaan ja unelmoidaan, että mä jaksaisin palata päiväkirjani pariin vähän useemmin. Mutta jos en saa aikaseks, ni sellasta se sit on.

Kiittimo.