Rakas päiväkirja

Kello on 2325 ja saatan olla pienessä humalassa.

Pääsääntösesti tän postauksen tarkotus on kerätä kokoon ajatukset vuoden ajalta, jona mä täällä skutsissa oon asunu. Koska suunnittelin asiat erittäin huonosti, ni tajusin vasta päivää ennen Tampereen reissua, että hetkinen vittu mähän oon asunu vuoden verran Imitsussa ens viikon keskiviikkona enkä mä oo sillon täällä. Koska tää juhlapäivä nyt ei varsinaisesti paina vaakakupissa, ni en muuttanu suunnitelmia. Ja to be honest kyllä me sitä äitin kanssa kevyesti Tampereella juhlistettiin. Mutta nyt siis kertaan tätä viimestä vuotta ja ainaki lähes kaikkee mitä se on pitäny sisällään.

Vuos sitten mä olin rikki. En mä sano, että olin niin hajalla kun ihminen voi olla, mutta kyllä mä jumalauta olin hajalla. Mun työpaikka oli syöny viimesenki halun elää mun elämää, Tampere itsessään ei tarjonnu kun nurkka nurkalta huonoja muistoja ja päivät meni miettiessä miten selviäisin seuraavaan.

Vähän ennen tätä mä kuitenki olin jo saanu pienen kytevän ajatuksen siitä, että muuttaisin takas skutsiin. Takas sinne, mikä teki musta sen määrätietosen oman arvonsa tuntevan lehmän, joka mä joskus olin ollu. Paikkaan, jota ei voi kun vihata ja rakastaa. Paikkaan, joka ei tarjoo ihmiselle juuri yhtään mitään, mutta kuitenki kaiken sen mitä elääkseen tarvii. 

Vitustihan siinä oli kaikenlaista säätöä, että tuunko tänne töihin ja mihin tuun töihin ja en tuu töihin. Hetkellisesti jo heitin kaiken toivon myös kaivohon ja oletin, että mun tulevaisuus on lukkoon lyöty. Mä oon tuomittu olemaan helvetissä ikuisesti. Sit tuli jotain, mikä pelasti mut sekä itteltäni että elämältä. Mun työpaikka loppu. Ei nyt varsinaisesti loppunu, mutta loppu kuitenki. Vaihtoehdot oli ulos tai alas. Tai ainaki siltä ne mulle tuntu. Ja mä valitsin ulos. 

Oon yhden kerran aikasemmassa elämässä irtisanoutunu työpaikasta, mikä ei ollu mitään muuta kun paska ja muistan sen päivän edelleen. Se päivä oli hieno. Se päivä oli ihan yhtä hieno kun reilu vuos sitten. Se päivä kun irtisanouduin työnantajan palveluksesta oli lähes kaikkee sitä, mistä olin haaveillu. Olisin kyllä halunnu haistattaa vitut muutamalle asiakkaalle, mutta ilmeisesti kaikkee ei voi saada. 

Se vapaudun määrä, mikä mulla oli. Tiesin, ettei mun enää ikinä tarvii alistua sen paskan alaisuuteen. Tiesin, ettei mun enää ikinä tarvii kärsiä epätasa-arvosesta kohtelusta, työpaikkakiusaamisesta tai mistään, mikä tässä työpaikassa oli arkipäivää. Se tunne oli sanoinkuvaamaton.

Sillon en vielä osannu, halunnu enkä oikeestaan myöskään tienny odottaa niitä asioita, mitkä mua täällä kohtaa.

Mähän oletin tulevani tänne töihin. Ja mähän tulin tänne töihin.

Puolisen vuotta kun oli ollu tekemättä töitä, ni ei se töihin paluu mitään helppoa ollu. Eikä se ikinä ookaan. Ei edes kahden viikon kesöloman jälkeen. Ei ainakaa sillo ku sä et pidä sun duunista. Mutta kyllä mä olin valmis tekemään töitä. Mä todellakin olin.

Pari viikkoo sitä sit kesti kunnes jalka sano, että hold on bitch. Ei se ollukaa vielä mun aika. Ei se itseasiassa vieläkään oo. 

Oon nyt elokuusta 2020 kävelly pitkin vittua ja joulukuusta 2020 toipunu leikkauksesta. Tuntuu, että mikään ei oo menny oikein. Jokainen saatanan askel muistuttaa entisestä ja kaikki lenkit siitä, mihin mä joskus pystyin. Päivittäin pyörii mielessä ortopedin sanat "kyllä sen pitäs ennalleen parantua" ja ajatus, mitä jos mä oon poikkeus sääntöön? Mitä jos mä en enää ikinä pysty käymään kaupassa normaalisti? Mitä jos mä en enää ikinä voi käyttää korkokenkiä? Mitä jos mä en enää ikinä voi olla onnellinen?

Tää on kaikki niin ristiriitasta, koska jalka on tuonu mun elämään ahdistusta enemmän ku ykskään mies ikinä. Mutta silti mä tavallaan haluisin olla onnellinen. Ja siis mä tavallaan myös oonki. Jos jalkaa ei oteta huomioon, tää muutto oli parasta mitä oon ikinä tehny.

Mä halusin tulla tänne, koska halusin hengittää raikasta maalaisilmaa. Halusin huolehtia mun läheisistä ja halusin päästä käsiks takas siihen vanhaan Sannaan mikä joskus oli. Ja se tie on mun mielestä menny enemmän ku hyvin.

Noin pääsääntösesti mä oon tehny pelkästään asioita, mitkä tekee mut onnelliseks. Ihmiset ja asiat, jotka mä katson oman elämäni arvoseks saa jatkaa siinä. Ne ketkä ei saa, ni tietää missä makaa. Pelkkää positiivisuutta. Itseasiassa mä tein jo varmaan viis vuotta sitten tän päätöksen "pelkkää positiivisuutta" ja siitä mä oon pitäny kiinni.

Ei se aina oo niin helppoo. Toisinaan ihminen on niin kiinni ja tottunu rutiineihin, ettei osaa irrottautua. Toisinaan sitä miettii, onko se irrottautuminen sen arvosta, että luopuu tutusta ja turvallisesta. 

Henkilökohtasesta kokemuksesta sanoisin, että on se. Mutta tiedostan myös, miten erilainen mun kokemuspohja on monen muun kanssa. Silti kuitenki mun mielestä se perus ajatus kaikessa on sama. Jos sä oot tyytymätön sun elämään, ni sä muutat sen. 

Mun elämä on täällä ollu niin hyvää. Mä oon nähny mun lähimmäisiä, mä oon saanu mennä, tulla ja tehdä. Mä oon saanu. Jos joku asia tuntuu pahalta, ni mä en tee sitä. Jos joku ihminen tuntuu pahalta, ni mä en nää sitä. Mä päätän täällä. 

Paljon on myös ollu negatiivisia asioita, en väitä muuta. Osan tiedostin jo muuttaessani ja osa tuli lievänä yllätyksenä. Mikään niistä ei kuitenkaa oo pahempaa ku mihin oon tottunu. Pystyn siis kaiken hanskaamaan niin ja näin. 

Jos tästä ajatusoksennusesta pitäs jotain yhteenvetoa vetää, ni kyllä mä oon onnellinen. Onnellisempi ku mä oon aikoihin ollu. Samaan aikaan mä oon onneton, mutta se ei oo mitään, minkä kanssa en olis jo tottunu elämään. 

Suunnitelmia mulla on vuosi vuodelta ja mä toivon niitä pikku hiljaa tavottavani. Muutaman vuoden mä täällä vielä suunnittelin asuvani ja haluun, et ne on yksiä mun parhaimmista vuosista ikinä. Tavallaan se on ihan musta itestäni ja omasta aktiivisuudestani kiinni. Toisaalta se on myös kiinni siitä, millasia kontakteja mä luon.

Niin klisee kun se onki, ni jokainen tekee elämästään sitä mitä se on. Viimenen henkäys ei tuo takasin niitä vuosia, mitkö sä menetit jossitellessa. Teot, mitkä on tehty eläessä, lasketaan.

Jos sä oot onneton, ni sä oot vastuussa siitä.

Kiittimo.