Rakas päiväkirja

Kello on 2137 ja mulla on iso tunnustus tehtäväks. Mä tavallaan unohdin, et pidän päiväkirjaa/blogia. Se, että unohdan ei kyllä pitäs olla mikään yllätys. Silti vähä nauratti ku tajusin tän. Ja miten mä sit tajusin tän? Huomasin pari päivää sit selatessani puhelimen sovelluksia tän bloggerin sovelluskuvan. Havahduin, että ei hitto. Ja tässä sitä nyt ollaan.

En kyllä voi sanoo, etteikö tässä mitään olis tapahtunu. Että sen takia kirjotus olis jääny. Tai etteikö tunteita olis ollu, mitä purkaa. 

Taisin viimeks kertoo, että musta tulee opiskelija. No nyt musta on tullu. Laborantiks pitäs parin vuoden päästä valmistua. Tällä hetkellä tosin tuntuu aika kaukaselta asialta. Luokkalaiset on onneks tosi mukavia ja kouluun on helppo mennä. Matematiikka puoli alassa on ihan hallussa, mutta välillä oon vähä liian dille sille kemia puolelle. Saa nähdä pääsenkö dilleydestä eroon.

Sit tos oli sellane pien häppeninki ku koko kesä. Yritin nauttia siitä täysin rinnoin. Ajatuksena jyskytti taystalla, että tää saattaa olla hyvinki mun viimenen täysin vapaa kesä ennen eläkepäiviä. En mä sitä kovin huonona asiana pidä, mutta samalla kyllä tää vapaus on maistunu. Mä saan olla vaan mä eikä tarvii esittää mitään. Saan tehdä mitä haluun eikä tarvii mussuttaa pakkopullaa. Hirveen ristiriitasta. Toisaalta haluis jo alkaa tekee kaikkee ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Toisaalta taas haluis vaa nauttii hetkestä ja elämästä. Ei sillä, että noiden asioiden pitäis sulkee toisiaan pois. Mun elämässä se vaan valitettavasti menee niin.

Kyllä mä kaikkeen tähän nähden aika hyvin kesän hanskasin. Yhdet festarit tuli keikisteltyä, mikä oli aivan mainiota. Haluun ens kesänä uudestaan! En tosin samoille, koska se oli kevyt shitti show. Pidin ihanat synttäri/tuparit ihan parhaalle lempipoppoolle<3 Ja siis jep. Tuparit. Mut halusin pitää ne vasta kun kämppä on valmis. Parveke ei kyl viel ollu, mut onpaha syy pitää ens kesänä parveketuparit.

Pitempi reissu jouduttiin tänä kesänä äitin kaa jättää välistä kun koulun alotus aiheutti sen, etten saanu rahaa koko kesänä. Jeppisjepulis hyvin tää meiän systeemi toimii. Mutta kyllä sinne kuitenki monta mahtavaa hetkee mahtu. 

Mm. yhdet häät. Häät on omien synttäreideni jälkeen mun lempijuhla. Ihan parasta. Kaikki on hyvällä tuulella ja tietty ilmasta ruokaa ja juomaa. Tamppasin vieraiden ja morsmaikun kanssa jalkani tärviölle ja nautin yhdestä parhaimmasta hotellihuoneen näköalasta. Ja voi sanoo, että sää helli. Kuumahan siellä oli ku helvetissä, mutta miljoonasti parempi se kun vesisade. 

Kalevan kisat toimi mainiona kesän 'päättäjäisenä'. Oli hyvät skabat ja seuraavalla viikolla tosiaan alko koulu. 

Mies-rintamalla ei oo mitään uutta. Tulee kyllä helvetinmoisena yllätyksenä. Itseasiassa jos mahdollista, ni se rintama on hiljentyny entisestään. En enää tiedä ketä tästä syyttää. Ei siitä sen enempää.

Eilen kävin röntgenissä ja ortopedilla kinttuni kanssa. Odottelin saavani ratkasun jalkani ongelmaan, joka siis on edelleenki helvetin kipee. En saanu. Leikkaus on hyvin tehty ja mainittavaa nivelrikkoo ei näy. Kai ne tavallaan positiivisiks asioiks voi laskee. Toisaalta se ei vie tätä päivittäistä kipua pois, joten mielummi tietäsin mitä siellä on ku mitä siellä ei oo. No nyt odottelen aikaa tietokonekuvaan ja sen jälkeen ortolle takas. Sit pitäs saaha joku ratkasu. Ja sellasta aion kyllä vaatia, koska mä en voi elää näin. Mä en halua elää näin.

Nyt koulun alkamisen jälkeen oon huomannu ikävää muutosta jalan suhteen. Se on nyt parin viikon ajan alkanu olee kipee ihan aamusta alkaen. Paljon mä sitä joudun nyt käyttään. Luonnollisesti enemmän ku aikasemmin. Jotenki se aikasempi tahti tuntu olevan parempi. Sillon ei sentään joka päivä ollu kipua jo aamusta alkaen. 

Jotenki kun sitä on viimeset kaks vuotta eläny epätietosuuden vallassa, ni alkaa olee aika vitun kypsä. Kaks vuotta on saanu miettiä, et onko mulla kipuja koko loppuelämän, voinko mä enää ikinä käyttää korkokenkiä (kyllä, tärkee), pystynkö mä opiskelemaan, pystynkö mä tekemään töitä, miten mä pääsen opiskelemaan? Pitääkö mun tyytyä elämään elämää, mitä mä en halua elää?

Tällä hetkellä vastaus tähän kaikkeen on 'mä en tiedä'. 

Oon miettiny amputaatiota ihan potentiaalisena vaihtoehtona. Sen verran kypsä mä oon tilanteeseen. Ratkasu ku ratkasu. Antakaa se mulle.

Nyt mä sit fiilistelen jalkani kanssa ja pidän kuukauden päästä opettajien kanssa palaveria jalan kunnosta ja sen halukkuudesta jatkaa opintoja. 

Kauheesti olis mietittävää ja kauheesti olis stressattavas, mutta huomenna mä meen kuuntelee CatCatia ja se on varppi. Voim hetken aikaa ajatella, et kaik on hyväst. 

Yritän palata asiaan ennen joulua.

Kiittimo.