Rakas päiväkirja

Kello on 0839 ja tää aika on erittäin poikkeuksellinen. 

On vaa nyt sopivasti aikaa ja sopivasti ärsytystä. En oo koskaan ollu mitään syysmasennus-ihmisiä enkä alota nytkään, mutta kyllä se syksy tuntuu kasaavan kaikki parhaimmat asiat samaan ajanjaksoon.

Tein harkinnan jälkeen päätöksen olla menemättä tänään kouluun, koska jalka. Eka kerta kun en vallan mee kouluun sen takia ja kerran tai kaks oon leikannu koulupäivän vähä lyhyempään sen takia. Sanoisin, että yllättävän hyvin on menny. Ei sillä, etteikö se olis ollu kipee joka päivä. 

On yllättävän vittumaista joka aamu tiedostaa se, miten paljon sua tulee tänään sattumaan, hyväksyä se ja jatkaa päivää. 

Vaikka mulla on aina ollu pieniä terveydellisiä haasteita, varsinki jalkojen kanssa, ni muistan aina olleeni kiitollinen siitä, ettei mulla oo ollu mitään kroonisia sairauksia. Omat mystiset kivut ja tilat on tullu nopeesti ja yleensä kadonnu ihan yhtä nopeesti. Ja nyt mä sit oon onnistunu saattamaan itteni kroonisen kivun tilaan.

Ei sillä, etteikö asiat vois olla huonomminki. Ainaha ne vois, kaikilla. Jopa kuolleilla. Olis voinu kuolla vielä kauheemmalla tavalla ku miten nyt kävi. Jos asiaa miettii tolta kantilta, ni se on loputon tie. Mutta on tää ollu perkeleen kuluttavaa ja mulla on kaikki oikeus sanoa se ääneen.

Satutin jalkani ensimmäisen kerran elokuussa 2020. Muistan sen hetken. Oltiin äitin kanssa reissussa ja mietin vaan, että tää on niin tätä mun tuuria. Kesäloma oli vasta alkanu ja perinteiseen malliin buukattu täyteen kaikkee. Osittain kyllä jopa myös nauratti. Olin jo siinä kohtaa tottunu omaan onnettomuusalttiuteen ja siihen, että rapatessa roiskuu. Se oli se hetki ja menee ohi samalla tavalla ku kaikki muutki. Olihan mulla ennenki murtunu jalasta luita.

Sit loma loppu ja töitten olis pitäny alkaa. Sairasloma alko. Sit se jatku. Alettiin käymään toista ja kolmatta kuukautta, välillä olin töissä. Aloin kelaa, et oikei tää ei ollukaa iha niin simppeli ku aikasemmat jutut. En mä aikuisten oikeesti vielä siinä kohtaa miettiny, et se olis ikuisesti sellasta. Ajattelin, et tää nyt ottaa jokusen kuukauden enemmän ja kyllä se siitä.

Sit tuli joulukuu ja kohtalokas päivä, millon tein asioita ihan eri tavalla ku olin suunnitellu. Menin fiilispohjalta ja muutin suunnitelmia. En voi väittää, etteikö kaduttais. En nyt sentää iha päivittäin, mut lähes viikottain mietin, että miks mä en pysyny mun alkuperäsessä suunnitelmassa. Miks mä en vaa menny aikasemmin kotiin. Niin ku sen pohtiminen näin kaks vuotta myöhemmin mitään auttais.

Muistan ku olin maannu yön lasaretissa ja aamulla lääkäri tuli jutuille. Selitti tilannetta ja lopuks sano 'tästä tulee kolme kuukautta sairaslomaa'. Mulla levis henkiset leukaperät lattiaan ja mietin mielessäni, et ei hitto. Kolme kuukautta, tästä tuliki vähä pitempi kakku. Nyt kaks vuotta myöhemmin mä mietin, et olispa se ollu kolme kuukautta.

Urheilijanuori kun oon ollu, eli ei tervettä päivää, ni oon aina ollu samalla linjalla sanonnan 'kipuun tottuu ku tarpeeks sattuu' kanssa. Niinhän siinä käy. Mua nyt ei edes oo sattunu kun 'vaan' kaks vuotta, mutta kyllä mä oon tottunu siihen. Eikä tottuminen tarkota sitä, etteikö sitä kipua huomais. Kipu on vähä niin ku tissiliivit. Ne vituttaa, ahistaa ja puristaa ja ootat, että saat riisua ne päivän päätteeks, mutta oot tottunu niihin, koska niitä vaan on käytettävä. Ainaki joidenki.

Kun sä avaat silmät aamulla ja tiedostat, että sängystä nousemisen jälkeen se kipu alkaa, ni sä teet valinnan elää sen kanssa. Koska mitä muutakaan? Ei oo muita vaihtoehtoja. Onhan se kipuun tottuminen väärin, perseestä eikä pitäs olla kenenkää todellisuus. Mutta se vaan on. Todella monen. Eikä sitä tunnetta ymmärrä ennenkö sitä on ite eläny. Ja kuten moneen kertaan todettu, mä elän asiaa kuitenki vaan erittäin kevyellä tavalla. 

Mut leikannu lääkäri sano mulle, että leikkaus meni todella hyvin ja jalan pitäs parantua ihan entiseen malliinsa. Nää sanat helpotti mua vaikka jo sillon tiesin, että tie tulee olemaan pitkä. En tosin tienny vielä sillon kuinka pitkä. Ja ihan hyvä niin. 

Ensimmäinen vuos meni kivuissa, mutta ajatukset kuitenki jo siirrettynä aikaan ku sitä kipua ei olis. Alussa optimismi oli helpompaa kun edistystä tapahtu. Oli helppo taplata kivun kanssa ku tiesit, ettei se tuu aina olemaan niin.

Nyt kun aletaan kohta käymään kolmatta vuotta, ei se optimismi enää tuu yhtä helposti. Nyt kun on todennäkösempää, ettei se kipu koskaan vallan katoo kun että katois. Toivoo on silti vielä. Viikon verran ainaki, jos tarkkoja ollaan. Ens viikon torstaina meen ortopedin luokse kuulemaan tulokset jalan tietokonekuvasta ja siitä, onko mitään tehtävissä.

Yritän edelleen pysyä optimistisena. Toivon, että kivun astetta ja määrää voitas edes laskea, jos ei vallan poistaa. Mutta sen myös sanon, että kaikkina päivinä en lupaa olla optimisti. Tulee päiviä kun en suostu valitsemaan kipuun tottumista. Tulee päiviä kun epätoivo päälaelleen muuttuneesta elämästä iskee. 

Tulee päiviä, kun tajuut kolmen kuukauden kauhistelun huomaamatta muuttuneen pohdintaan mahdollisesta loppuelämästä.

Ja kaikki tää on ihan ok. Ok niin kauan kun se pysyy päivissä eikä huomaamatta muutu viikoiks, kuukausiks ja vuosiks. 

Välillä tarvii vaan ränttää, päästää höyryjä, avautua. Mitä näitä nyt on. Eiks nää oo niitä syitä miks ihmiset pitää päiväkirjaa. Tänne voi vähän ventiloida ajatuksia kun kuppi on tullu täyteen. 

Kuppi on tyhjennetty ja ei muuta ku leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

Tästä tuli ny jalka räntti. Palataan muihin elämän osa-alueisiin seuraavassa postauksessa ja sillon on jalastakin uutta infoo.

Kiittimo.