Rakas päiväkirja

Kello on 2316 ja toivoisin, että mulla olis edellistä postausta parempia uutisia. 

Ei mulla ei siis ole. Kävin ortopedin luona kuuntelemassa tuomiota edellisistä kuvista. Näin kahden vuoden jälkeenkään kaikki luut ei oo täysin luutunu jalassa. Joudun uuteen leikkaukseen. Tässä leikkauksessa sieltä otetaan pois yks titaanilevy ja ruuvi tai pari. Toivotaan, että ne on ongelmia aiheuttavat yksilöt eikä muihin toimenpiteisiin tarvii ryhtyä tässä hetkessä. Jos tämä leikkaus ei auta asiaan, niin on edessä uusi/uusia. Joko sitten sijotellaan levyjä ja ruuveja uudestaan tai jäykistellään lisää niveliä tms. Tai kaikkea tätä yhtäaikaa. 

En varsinaisesti pidä kauheen positiivisena asiana ortopedin toteamaa lausetta "todennäkösesti joudut käymään useemmassa leikkauksessa elämäs aikana". Cmoon vittu. Mä menin vaan baarista kotiin. Mä olin jumalauta kaikessa rauhassa vaan menossa kotiin, vedin pannut ja nyt joudun ravaamaan leikkauksissa loppuelämän? Mahtavuutta. Kerrassaan mahtavaa.

Mut joo, sellasta sille rintamalle. Eipä mulla oikeestaan muuta asiaa tänään ollukaan. Kävin Lindan aka entisen työkaverin aka vitun kuuman kinkun kanssa Helsingissä viettämässä pikkusia jouluja. Siitä reissusta ei jääny yhtikäs mitään kerrottavaa jälkipolville. Luojan kiitos. Onneks seuraava reissu on jo suunnitteilla maaliskuulle ja Poriin. Jep. Poriin. Siitä ei voi tulla mitään muuta ku sanomista.

Ens viikko on vielä koulua ja sit alkaa kolmen viikon joululoma. Luojalle kiitos. Oon itseasiassa vähän yllättyny joululoman pituudesta, mutta otan sen kiitollisena vastaan. Varsinki tää loppusyksy on ollu monelta osin todella raskasta aikaa. Eikä koulu siihen tuo mitään poikkeusta. Nyt jos koskaan oon todellakin loman tarpeessa. Ja toivon, että loma pitää sisällään paljon ei mitään. Oon ollu sosiaalisesti todella aktiivinen viime aikoina ja se todellakin on kuluttanu mua. Nyt jos koskaan mä haluisin olla yksin. Paljon.

Nyt alkaa sit tunteellinen vuodatus, että jos se ei oo sun juttu, ni lopeta tähän.

Mä oon nauttinu todella todella paljon Imitsuun muuttamisesta. Varsinki ensimmäisen vuoden ajan olin todella vapautunu. Ei tarvinnu tehdä mitään, mitä en halunnu tehdä ja sain vaan nauttia vapaudesta ja olemisesta. 

Sen jälkeen asiat on muuttunu paljonki. 

Tottakai mä aina tiesin, etten mä ikuisesti vois vaan olla. Eikä tällaselle työorientoituneelle ihmiselle sellanen edes tois onnea ikuisesti. Mä kuitenki naiivisti kuvittelin löytäväni sen asian, mitä mä haluaisin tehdä. Mahdollisesti jopa ikuisesti. No enhän mä oo löytäny. Millään elämän osa-alueella.

Jotenki tuntuu, että viimesen vuoden ajan on ollu niin pirun kiire vaan selviytyä elämästä, ettei mulla oo ollu aikaa olla onnellinen. Edes viikonloppusin tai muina olevinaan vapaa-aikoina en oo pystyny varsinaisesti tuntemaan sitä onnellista vapauden tunnetta. Enkä mä jotenki nää tän tilanteen muuttuvan ihan lähitulevaisuudessa. 

Kun mä tutkiskelen omaa elämää, ni mä aika äkkiä tajuan, ettei mulla oo juuri mitään. Terveys, perhe, työ, koulutus. Noita sitä kai kaikki pitää elämän peruspilareina. Perhe pitää sisällään mulla myös ne lähimmät ystävät. Se on ainut asia noista, mikä mulla on. Enkä haluu ollaa ketään kohtaan ilkee, mutta jos se on ainut asia mitä mulla on, en mä pidä tilanteesta. En mä elä siitä, että mulla on joku joka kuuntelee. Ei se tuo tarkotusta mun elämään eikä ruokaa mun pöytään. En mä missään nimessä sano, etteikö ystävä ja perhe olis tärkeitä, mutta ei ne riitä. Ei ne vaan vittu riitä.

Mulla ei oo koulutusta, minkä kanssa voisin elää ja jatkaa elämääni. Se mikä mulla on, on tehty edelliseen elämään. Siihen, mitä mulla ei enää koskaan tuu olemaan. Terveys? No sehän tän kaiken on luonu. Jouduin vastikään konttaamaan aamulla vessaan kun en pystyny laskee painoo mun jalalle. Kyllä. Mä konttasin vessaan. Mä vittun vedin pannut kotimatkalla. Hienoo.

Noh, työtähän mulla ei tietenkää oo. Kuten kaikki tiedämme, ni olen koulussa. Ikävä kyllä oon tässä viimesten viikkojen aikana tajunnu, että se ei todellakaan oo mun juttu. Olin ehkä liian innoissani keväällä siitä, että mulla olis joku mahdollisuus. Olin innoissani siitä, että saisin käyttää matematiikkaa. Olin liian sitoutunu tähän yhteen ajatukseen, etten ottanu tarpeeks selvää alasta. En tutkinu mitä se pitää sisällään ja tajunnu, että eihän se välttämättä olekaan mun juttu.

Katon nyt kuitenki koulun kanssa kevääseen asti. Josko se alkas tuntuu omalta. Tässä kohtaa en haluu tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä. Ja to be honest ei tää jalkakaan tota hommaa kovin hyvällä vastaanota. Mutta sekin on osa tulevaisuuden päätöksiä. Tuleeko jalka kuntoon vai ei. 

Tällä hetkellä päällimmäiset tunteet on, ettei jaksais edes yrittää. Oon niin loppu tähän miettimiseen ja yrittämiseen. Ajatukseen siitä, että oon pisteessä nolla. Ajatukseen siitä, ettei mulla tällä hetkellä oo mitään ja kaikki pitää rakentaa alusta. Se ajatus uuvuttaa, satuttaa, vituttaa ja kaikkea näiltä väleiltä. Haluaisin vaan maata loppuelämäni sängyssä tiktokia tuijottaen ja välillä kaupassa käyden. En jumalauta jaksais enää yrittää kun vaihtoehtoja ei tunnu olevan.

Samalla kuitenki ku makaan kotona tiktokia kattoen, kuvittelen mielessäni kaikkee. Kuvittelen keksiväni itelleni ammatin, työn ja tarkotuksen. Samaan aikaan haluisin ollaa kaikkee ja en mitään.

Nonii. Viikko vielä ja alkaa joululoma. Meen ensimmäiseks viikoks Tampereelle ja sit äiti tulee pitkästä aikaa jouluks tänne. Katotaan miten se menee. Palailen ehkä joululoman tiimellyksessä päivitysten pariin.

Kiittimo.