Rakas päiväkirja

Kello on 2233 touhutiistaina ja tunnelmaa ei voi sanoin kuvailla.

Piti oikeen kattoo, että mitä shaibelia sitä on viimeks täällä tullu jauhettua. Se oli just magneettikuvan jälkeen ennen ku lähdin reissun päälle.

Kalevan kisat oli hieno juhla niin ku se aina on. Sen jälkeen äitin kanssa mökkeiltiin ihan vitun kyseenalaisen tori.fi vuokranantajan mökillä. Kaverin tuparit Imatralla oli tapahtumarikas pari päivänen ja sen jälkeen tampereelle. Siellä oli kesän taputteleva festari, joka kieltämättä oli helvetin hieno joskin helvetin kallis.

Omaan makuun kesästä jää ehkä miinus merkintä iha vaan koska sää oli ihan hevonvittua suurimmaks osaks aikaa. Toki muutama tapahtuma, ystävän häät ykkös sijalla, nostaa tän kesän arvoa, mutta se oli ja meni eikä ikävä jää.

Sitten jalallisempiin asioihin, niin ku tässä blogissa vahvana teemana on ollu. Kävin ortopedin vastaanotolla magneetin jälkipuinteja selvittelemässä ja tuomio oli hyvinki selkee. "Jalalla ei ole operatiivisesti mitään tehtävissä". Aka se oli nyt sit siinä. Se pieni toivo, mitä mä oon pitäny yllä ja minkä avulla mä oon tähän asti taplannu, on nyt virallisesti multa viety. Toisen leikkauksen jälkeen jalka tosiaan meni huonompaan suuntaan ja nyt sille ei voi enää mitään tehdä. Johonki kuvaukseen mä vielä meen, missä radioaktiivista ainettä tykitetään kinttuun. Käsitin, että se kuitenki on lähinnä vaan huvin ja urheilun vuoks tapahtuva kuvaus, joka tehdään, koska se kone täällä sattuu olemaan. Onhan siinä tietysti häviävän pieni mahdollisuus, että sieltä vielä jotain löytyy, mutta en mä sen varaan laske. Nyt mä tästä etiäpäin keskityn miettimään, miten selviin elämässäni tän jatkuvan kivun kanssa ja mitä mä teen loppuelämäni.

Mulla on tosiaan täällä vielä muutama aika, jotka haluan hoitaa, mutta sen jälkeen kutsuu uudet tuulet. Tiesin jo tänne muuttaessani, että paikkakunnalta ei löydy sen enempää työpaikkaa kuin opiskelupaikkaakaan. Nyt se tieto konkretisoituu ja täytyy alkaa miettiä vaihtoehtoja.

Tosiaan kipupolille on viimesin näistä ajoista 1.11. Sanoin ortopedille, että ajatus näiden päivittäisten kipujen kanssa eläminen koko loppuelämän (joka todennäkösesti on ikävän pitkä) ajan on todella kauhee ja mä tarviin apuja näiden kipujen kanssa. Toivon siis, että kipupolilla on mulle jotain vaihtoehtoja tarjota. Joskin ortopedin mainitsemat huumepohjaset särkylääkkeet jne. ei tälleen reilu kolmekymppisenä ihan hirveesti houkuttele. Mutta katsotaan mitä siellä on tarjota, ja josko niistä olis apua enemmän ku osaan toivoakaan. Toivo on tosin tällä hetkellä katoavaisempi ku maalaisjärki tässä yhteiskunnassa, joten sen ylittäminen ei kovin iso teko ole.

Hetken aikaa vielä täällä tosiaan asustelen, mutta sit alan etsiä duunia. Toivoisin, että pääsisin mielummin töihin ku opiskelemaan. Tää pienellä rahalla kituuttaminen jne alkaa olla niin nähty, että haluisin jo töihin. Toki ymmärrän siinä haasteeni, joka on koulutuksen ja kokemuksen puute. Toivon, että mahdollisuus muuttaa nopeella aikataululla iha mihin tahansa hevonvittuun vähän kompensoi näitä puutteita. Tietysti myös se, etten pysty tekemään työtä, missä tarvii kävellä yhtään, aiheuttaa aika paljon ongelmia.

Yritän kovasti olla lannistumatta ja kieriskelemättä itsesäälissä, mutta kyllä se totta puhuen vitun vaikeeta välillä on. Oon lähempänä neljää kun kolmeekymmentä käyvä, alkoholin suurkuluttaja, jonka tän hetkinen tieto-taito-halukkuustaso ei vastaa fyysistä kyvykkyyttä millään tavalla. En tiedä mikä mua kiinnostaa tai mitä mä haluan tehdä. Tiedän vaan mitä mä en pysty tehdä. Ja että numerot kiinnostaa. Että yritä sitä nyt sit ajatella positiivisesti tai nähdä ittes vielä joskus tuottavana yhteiskunnan jäsenenä. Toki toivon sitä joskus vielä olevani.

Tavallaan kyllä lohdullista, että tää saaga on nyt vihdoin ja viimein tullu päätökseensä. Tavallaan. Vuoden 2020 elokuusta asti oon ollu jalkavammasta toipuva kysymysmerkki ja nyt se tie on tullu loppuunsa. Tästä eteenpäin oon uutta suuntaa elämässäni etsivä liikuntarajoitteinen realisti. Tottakai mä viimeseen asti elättelin toivetta siitä, että jotain olis tehtävissä. Halusin uskoo ihmeeseen, että pystyisin vielä kivutta kävelemään. Mutta epätietosuuden limboa mielummin otan faktat. Se oli nyt siinä ja sen kanssa eletään. Ja tottakai sen kanssa eletäänki. Eihän tää nyt mikään maailmanloppu ole ja on sitä ihmisillä ollu vaikeempiakin totuteltavia asioita. Se ei silti tarkota sitä, etteikö tää sais musta tuntua pahalta tai vaikeelta. Etteikö mulla olis oikeutta olla vittuuntunu ja hetkittäin epätoivonen. 

Mä tuun ikuisesti kaipaamaan mun entistä elämää ja asioita, mitä siellä pystyin tekemään. Ne oli osa mua vuosikymmeniä ja niistä mä nautin. Jonku mielestä mä en ehkä joutunu luopumaan juuri mistään, omasta mielestäni kaikesta. Jos joku haluaa ajatella, että oon dramaattinen, ni so be it. Kukaan ei tiedä kuinka paljon mua koskee, enkä mä tiedä kuinka paljon muita koskee. Asiat muuttuu, tilanteet muuttuu ja ihmiset muuttuu. Mä en ikinä enää oo se ihminen, joka mä olin 3 vuotta sitten. Nyt mä alotan mun uuden loppuelämän ja mun velvollisuus on tehdä siitä paras mahdollinen. Mä oon ainut, joka siitä voi tehdä yhtään mitään. 

Nyt ei ollu ihan hirveesti sanottavaa. Tai ehkä liikaa sanottavaa. Palaan kun on jotain konkreettisempaa.

Kiittimo.

En aio oikolukee tätä myöskään, joten kirjotusvirheistä on turha mainita.