Rakas päiväkirja

Kello on 2051 ja tämä päiväkirja vetelee viimeisiään.

Nyt, jos koskaan, voi sanoa "paistaa se aurinko risukasaankin". Minä nimittäin sain töitä. Vittu töitä. Ihka oikee työpaikka, missä vietän 37,5 tuntia viikossa. Työpaikka, mihin joudun heräämään jokainen arkiaamu klo 0530. Usko vitun matonta. Mä oon viimeks ollu ihan kunnolla kunnolla töissä heinäkuussa 2020. Sen jälkeen mun työ"uraa" on varjostanu jatkuvat jalkasaikut, pari parin viikon työpätkää, jotka on lähinnä kerenny olla vaan kikkailua. Oon tässä koulun lopettamisen jälkeen kerenny olla melkee vuoden taas vapaamatkustajana. Saanu mennä nukkumaan ku siltä tuntuu, saanu herätä kun siltä tuntuu ja saanu täyttää päiväni sillä miltä millonki tuntuu (suurimmaks osaks aikaa ei millään). Ja nyt mulla jumalauta on töitä. Ja siis vittu toisiks paras asia, se työpaikka on TAMPEREELLA! Baby I´m coming back.

Tästä tulee nyt sellanen yhteenveto viimesestä kolmesta vuodesta. Kyllä, sunnuntaina nimittäin tulee täyteen kolme vuotta täällä asumista. Enemmän ja vähemmän siihen kolmeen vuoteen se sit jääkin.

Mä ku lähdin Tampereelta, mä olin hermoraunio. Mä olin niin loppu, kaikilla tavoin. Se kaupunki oli muuttunu mulle helvetiks. En syytä siitä kaupunkia vaan sen asukkaita, mutta sillon oli pakko vaan päästä pois. Mun elämä oli kuihtunu kasaan, se koostu pelkästään hirveistä asioista. Mulla oli työpaikka, joka esimiehineen imi musta viimesenki halun elää. Mä olin rikkonu itteni, joskin siinä kohtaa en vielä tienny, että lopullisesti. Henkilökohtasella puolella olin törmänny ihmisiin, jotka horjutti todella pahasti mun uskoa ihmisyyteen. Lähinnä miehiä. Jokainen kadunkulma toi mieleen muiston, minkä pyyhkiytymisestä olisin voinu vaikka maksaa. Aina kun liikuin jossain piti toivoo, ettei kukaan tuu vastaan ketä en haluu nähdä. Enkä mä oikeestaan hetkeen ollu edes liikkunukaan muualla kun työpaikan, kuntosalin, kodin ja ruokakaupan väliä. 

Sit kaikki muuttu. Samaan syssyyn mä jätin mun vajaan kymmenen vuoden työpaikan, mä jätin mun vajaan 17 vuoden kotipaikan ja mä jätin mun reilun 30 vuoden nimen. Imatralle ei todellakaan muuttanu se sama muija, joka täältä vajaat 17 vuotta aikasemmin oli lähteny. Ja sitä muijaa mä tulin tänne ettimään. Tai ainakin osia siitä.

Mulla oli haaveita, ajatuksia ja odotuksia siitä, miten mä tän ajan haluisin käyttää. Mä muutin tänne töihin ja ajatuksena parin vuoden työskentelyn jälkeen hakea opiskelemaan toimistorotaks. Kaiken tän ajan voisin olla isovanhemmille seurana, tukena ja turvana. Uuden uran ja jokusen vuoden jälkeen voisin poistua taas isommille vesille kaikinpuolin parempana ihmisenä. Tästä ei juuri mikään toteutunu. 

Kerkesin kaks viikkoa olla töissä kunnes jalka ilmotti, ettei hän oo vielä valmis. Sovittiin esimiehen kanssa, että palataan syssymmällä asiaan, jos jalka antaa myöten. Sitä syksyä ei koskaan tullu, eikä tuu koskaan tulemaankaa. Pyörin enemmän ja vähemmän turhakkeena imatralaisessa itsemurhayksiössä ja mietin, että mitäs vittua sitä nyt tekis. Sit selvis, että toimistorotan hommia ei täällä edes pysty opiskelemaan. Netissä ei ikävä kyllä tää käyny ilmi, missä sillon asiaan tutustuin ennen muuttoa. Siinä sit oltiin ilman mitään. Ei työtä, opiskelua eikä mahdollisuuksia. Käväsin kokeilemassa sitä ainutta opiskeluvaihtoehtoa tällä paikkakunnalla, labra linjaa. No eihän se ollu mun eikä myöskään mun jalan juttu. Sit oltiin taas työttömänä ja pohdiskeltiin jalan kanssa, että mitähän sitä tekis. Jalka-asia saatiin päätökseen ja sit alko työnhaku. Aika siirtyä elämässä seuraavaan kirjaan. Tää ensimmäinen osa on nyt viimesiä sivuja vaille valmis kansiin paketoitavaks. 

Urallisesti ja opiskelullisesti Imatra ei siis ollu edes lähellä sitä mitä kuvittelin. Entäs sit se toinen puoli? Sainko mä hengitettyä raikasta maalaisilmaa ja voitua hyvin?

Sain. Kyllä mä sain.

Oon tässä nyt luonnollisesti miettiny mennyttä kolmea vuotta, mitä se anto ja mitä se otti. Kyllähän se on aika tavalla myös ottanu. Kolme kaveruussuhdetta ja mummon. Mummo viime perjantaina. On se silti myös antanu just niitä asioita, mitä toivoinki. Mä voin ihan rehellisesti sanoa voivani nyt paremmin. Mä oon oppinu ittestäni ja ympärillä olevista paljon. Mä oon saanu tehdä asioita, mitkä tuottaa mulle iloa. Jos mä oon aamulla heränny sillä fiiliksellä, etten haluu nousta sängystä koko päivänä, ni mun ei oo tarvinnu nousta sängystä koko päivänä. Jos musta on tuntunu klo 0200 yöllä siltä, että mä haluan lähteä lenkille ulos, ni mä oon lähteny lenkille ulos. Jos musta tuntuu tiistaina klo 1130, että mä haluan lähteä mettään samoilemaan, ni sen mä oon tehny. Ainut asia, mikä on asettanu rajotteita mun haluille, on raha. Se on tietty aika iso asia ja melko rajottava tekijä, mutta kun se on ainut "ongelma", ni sen kanssa pystyy elämään. Ja jos rehellisiä ollaan, ni oon ollu siitä onnellisessa asemassa, ettei se raha mulla kovin kovin iso ongelma oo ollu. Sen verran hyvin oli säästöjä ennen ku tää koko paska alko, että niiden turvin oon pärjänny. Halvan asunnon ja köyhän ruokavalion ansiosta myöskään ne ns pakolliset kulut ei oo ollu kovin korkeet, on jääny enemmän rahaa humputuksiin. Myös äiti on jeesannu enemmän ku tarpeeks. Mutta nyt pääsen niitä rahoja makselemaan takasipäin eri tavoin. 

Jos vertaan tampereella vietettyjä loppuaikoja kun hermot oli niin pinkeenä, että veitsen putoominen lattialle tuntu maailmanlopulta ja saatoin purskahdella itkuun hetkenä minä hyvänsä, on ero nykyseen ku yö ja päivä. Maalaisilma on tehny todella hyvää ja mulla on kaikki hyvin. Ihmiset ja asiat, jotka mun ympärillä on pysyny, on siinä syystä. Oon saanu uusia ihmisiä/juttuja ja vastapainoks vanhoja on sit menny. Kaikki menetykset ei oo aina kivoja eikä välttämättä lopullisia, mutta kaikelle on tarkotuksensa. Niin kauan ku pysyt itelles rehellisenä ja seuraat omia arvojas, kipeetkin asiat tapahtuu syystä. 

En muista oonko jossain tän vuoden puolella tehdyssä päivityksessä jo sanonu, mutta tässä vuodessa on alusta asti ollu ihan erilainen tuntuma kun monissa aikasemmissa vuosissa. Oon jo useita vuosia ollu jossain kohtaa tammikuuta ajatuksella "tää vuosi on niin nähty kiitos seuraava". Tänä vuonna taisin helmikuussa havahtua, ettei oo kertaakaan tullu oloa, että voisko tää vuosi jo loppua. Tajusin myös, että tää mummon lähtö tais myös olla kohtaloa ja merkki. Oon nimittäin jo pitkän aikaa sanonu, että haluisin asua täällä ainaki niin kauan ku mummo on elossa. Perjantai aamuna mulle soitettiin, että oon päässy työhaastatteluun ja perjantai iltana mummo lähti. Tottakai mulla on jyskyttäny ajatus päässä, että "hylkään" mummon ja ukin tänne kun lähden. Että oonko mä nyt saanu toteutettua sitä heistä huolehtimis motiivia muutossa. Haluun ajatella, että tää ajotus oli mummon tapa sanoa, että kaikki on hyvin, mä oon tehny täällä voitavani ja nyt on mun aika alkaa elää omaa elämää.

Ja siis en vois olla ilosempi, et tää mun uus työpaikka sijaitsee just Tampereella. En osannu villeimmissä haaveissanikaan ajatella, että saisin just sieltä mun ensimmäisen työpaikan. Olin todella valmistautunu muuttamaan jonneki hevonvittuun ja asumaan siellä useemman vuoden. Kyllä mä tiesin, että tuun jossain vaiheessa palaamaan Tampereelle, koska kaikesta huolimatta sillä paikalla on osa mun sydämestä. Kuten sanoin, en pidä Tamperetta syyllisenä aikasempiin asioihin. Oon saanu puhallettua pelin poikki, kävin koti kotona buuttaamassa koneiston ja nyt oon valmis takas. En tiedä miksei sanonnasta "ojasta allikkoon" oo mitään positiivista vastakohtaa, mut tää on nyt hetki ku käyttäsin sitä sanontaa. Kodista himaan. Se olkoon nyt sopiva sanonta, muutan kodista himaan. 

Ensimmäisen kirjan 35 vuotta on ollu pitkät. Niihin on mahtunu satumaisin ihania ja katastrofaalisen hirveitä asioita. Mitään en kadu vaikka joitain asioita jättäisinki tekemättä. Kuten voimme kliseisesti todeta; kaikki tapahtuneet asiat on tehny musta sen ihmisen, joka mä nyt olen. Ja oon ehkä hieman puolueellinen tätä todetessani, mutta kyllä musta on aika vitun hieno ihminen tullu. Hiomaton timantti vitun rososilla reunoilla, joka oikeessa ympäristössä heijastelee aivan hemmetin kirkkaana.

Odotan enemmän ku innolla mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oon valmis tekee töitä, oon valmis rakastumaan Tampereeseen uudelleen, oon valmis elämään elämää. Oon valmis mun loppuelämään.

Teen vielä yhden päivityksen tänne kun oon kotiutunu Tampereelle. Sen jälkeen pistän ensimmäisen kirjan takakannen kiinni ja alotan viimesen osan.

Kiittimo.