Rakas päiväkirja,

Kello on 17.39 ja en nyt ihan vuoden viimesenä päivänä tätä kirjota, mutta sallittakoon se minulle. Tässä blogissa, jos joku on ollu varmaa, ni se, ettei mitkään kirjotusaikataulut tai muut pidä paikkaansa.

Aion laittaa vielä myös perinteisen, hieman tiiviimmän, vuosikatsauksen instan puolelle. Jos siis tämä mahdollisesti pieni Sinuhe Egyptiläinen, joka tänne tulee, ei jaksa kiinnostaa niin sieltä voi lukea sitten main pointit. Jos nyt ylipäätään jaksaa siis kuulumiset kiinnostaa. Tämä nyt kuitenki on se viimenen päivitys tähän opukseen. Kirjan virallisena nimenä kun kuitenkin toimii Vuoksen varrelle varttumaan ja tällä hetkellä sieltä ollaan lähes 300 kilometrin päässä.

Lupasin mahdollisesti edellisessä viestissä tehdä vielä yhden postauksen täältä nykyisestä kodistani. Ja siis itseasiassa jos siitä olisin pitäny kiinni, ni en kirjottas tätä vieläkään. Kaikki ei oo menny iha niin ku alunperin suunnittelin ja tässä kohtaa kaikki yllättyneet voi muodostaa parijonon.

Oon nyt asunu Tampereella 9 kuukautta ja kerenny peilata elämää niin eteen kuin taaksekin päin. Viime postauksessa tein kertauksen siitä, mitä edelliset kolme vuotta oli enkä aio siitä samasta nyt jauhaa. Pienen pintaraapasun kuitenkin teen.

Nyt kun oon hieman etääntyny jo niistä ajoista ja hetkistä, ni voin edelleen todeta, että se oli yks mun elämän parhaimmista ratkasuista. Muuttaa siis takasin sinne hevonvittuun, mistä ekan kerran lähtiessäni vannoin, etten koskaan palaa. Tää oli sellanen katkeran suloinen opetus siitä, ettei koskaan sais sanoa "ei koskaan". Senpä takia en enää sanokaan, etten koskaan tuu muuttamaan takas Imatralle. Mutta jottei se seutu siellä nyt vallan tästä lausahduksesta ahdistuis, ni kyllä mä silti lupaan, että erittäin epätodennäköstä se tulee olemaan. Ehkä jopa vielä epätodennäkösempää kun aikasemmin. Sanoisin, että todennäkösempää on Putinin rauhanomainen luopuminen diktat, tai siis demokraattisen tasavallan johtajuudesta.

No mitäs mä sit tänne muuttaessani ajattelin, että tästä tulee? No en todellakaan yhtään mitään mitä se on oikeesti ollu. Ainut tekijä, minkä tiesin oikeeks oli työpaikka. Ja se oli aika helppo nakki.

Alkuun en voinu vielä etsiä omaa asuntoa, koska oli sairaalajuttuja kesken vanhoilla nurkilla. Rallattelin kesän aikana autoon varmaan lähemmäs 4000 kilsaa vaan pelkästään imatra-tampere välillä. En siis ehkä osannu ihan vielä luopua nurkista. Plus, että olin ahtanu koko kesän aivan täyteen ohjelmaa. Ehkä siitä syystä kesä meniki niin pirun nopeesti. Tai siis nimenomaan just siitä syystä. Mutta toisaalta oli myös hemmetin kivaa. Pitkästä aikaa oli rahaa tehdä asioita, aikaahan mulla oli ollu jo viimeset 3 vuotta enemmän ku sain aikaseks käyttää. Kesä oli kyllä kiva, mutta ehkä vähän turhan hektinen. Ens kesälle huomattavasti vähemmän ohjelmaa.

Alunperin suunnittelin synttäreihini mennessä, eli heinäkuun loppuun, asuvani omassa asunnossa. No se ajatus kuopattiin äitin kanssa yhteistuumin heinäkuun alussa kun haluttiin vielä lomailla elokuussa imatralla ja se oli näppärä majotus. "Muuttopäiväks" pois imatralta valikoitu siis virallisesti 8.9. Siinä kohtaa kyllä jo etsin asuntoa.

Selvis vaan aika nopeesti, ettei se kovin helppoa ollukaan. Kun niin sanottua pakkoa muutolle ei ollu, ni halusin etsiä mahdollisimman lähelle täydellisen asunnon. Mut on edellisten asuntojen kohdalla totutettu liian hyvään, koska eihän sitä kämppää totta tosiaan ole löytynyt. Hyvät puolensahan tässäkin toki on, äitillä asumisessa siis. Säästyy rahaa, tai no useimpina kuukausina säästyy. Välillä ollaan kyllä myös äitin kanssa tuhlailevaa elämästä nauttivaa sorttia. Mutta se meille suotakoon.

Kyllä sitä kerran tai pari on tässä tullu mietittyä, että menikö tää nyt kuitenkaa ihan maaliin kun olen 36 vuotias vanhapiika, joka asuu äidin luona. Voin kertoo, että oli deittisovelluksissa aika tulinen puheenaihe. "Ei, ei voida nähdä mun luona, koska asun vielä kotona". Mutta sellasta se on. Ainakaa en oo enää jumalan selän takana asuva, alkoholiin taipuvainen vanhapiika. You win some, you lose some.

Jos jotain ei oo tarvinnu miettiä, ni sitä oliko työpaikan ottaminen oikee ratkasu. Kyllä oli. Herranjestas miten mukavaa on ollu olla takas töissä. Ja vaikka mikään porukka ei tuu koskaan mun edellistä oikeeta työpaikkaa hengessä voittamaan, ni kyllä tää aika lähelle pääsee. Sitä oli oikeen unohtanu, miten töissä voi olla mukavaakin käydä. Miten sinne menoa välillä jopa odottaa ja miten huonosti alkanu päivä voi parantua kun pääsee töihin. Nää tunteet oli lähes vuosikymmenen ajan hyvinki tuntemattomia. Aikaisemmin tunsit halua hypätä auton alle työmatkalla, nyt tunnet halua ajaa jonku päälle työmatkalla. Koska siis jumalauta nää ihmiset Tampereella ei osaa ajaa autoa. Mutta se siitä. Tän on tarkotus olla iloinen postaus.

Ja sitten tietysti se ehkä isoin muutos tän matamin elämään. Oon löytäny itelleni ihmisen. Sen The Ihmisen. Tai en mä tiedä löyskö se mut tai ajoko kohtalo meidät löytämään toisemme, mutta joka tapauksessa merkittäviä asioita. Kun oot ollu sinkkuna kymmenen vuotta ja alat ikävästi lähestyä neljää kymppiä, niin kyllä siinä sellaset maailmanlopun ajatukset on. Tai no ei nyt iha niin diippii, mutta kyllä sitä vähän alko työstää ajatusta, ettei ketään välttämättä koskaan löydykään. Pitää alkaa muistella, että kuinka ollaan "varattu". Kuinka kaikkee ei ookaan pakko tehdä itse ja kuinka elämässä onki yhtäkkiä joku, joka välittää siitä mitä sulle kuuluu tai tapahtuu. Pitää yrittää ymmärtää, ettei se oo tullu vaan käyttämään ja lähtemään. 

Ei oo helppoa olla se ihminen, joka joutuu korjaamaan jotain, mitä et oo rikkonu. 

En olis vuos sitten osannu edes haaveilla elämästä, mitä elän nyt. Miinus tietty se, et asun äitillä. Mut on tääki ihan ok loppupeleissä. Olin vuos sitten vielä työtön ja tulevaisuudeton. Ei tietoa siitä mitä pystyn tekemään tai millon.

Voin ihan oikeesti nyt sanoa alottaneeni uuden kirjan mun elämässä ja se kirja pitää sisällään jokaisen osa-alueen. Koska olen perus pessimisti, ni mietin, että menee liian hyvin. Kohta on pakko tapahtua jotain todella paskaa. Mutta shhhh, se ajatus himmennetään nyt samantien. Ihan tarpeeks on ollu kaikkea hevonvittua, täälläkin asuessa, etteikö nyt vaan oikeesti vois mennä hyvin.

Mä voin ilokseni todeta, että mä olen onnellinen. Todella todella onnellinen. En oo näin kokonaisvaltasesti ollu onnellinen vuosikausiin. Mikään ei varjosta mun elämää ja tulevaisyyden näkymät on pelkästään positiivisia. Kaikki on vihdoin hyvin.

Vuoksen varrella vartuin.

Kiittimo.