Rakas päiväkirja

Kello on 2112 ja suunnittelen tässä mahdollisesti kesän eeppisintä viikonloppua. Siitä kerkeen tosin tarinoida myöhemminki, joten palataan asiaan.

Hetki on taas pyörähtäny edellisestä kerrasta, mutta yllättävää kyllä kovinkaa paljoo ei oo kerenny tapahtua. Lähinnä oikeestaan tein visiitin Tampereelle, joka aika äkkiä päättyi hyvin paljon lyhyempään kun oli tarkotus. Nyt sit vaan odottelen kesän virallista alkua ja kaikkia kivoja juttuja, mitä tää kesä pitää sisällään. Tai no siis ne pari juttua.

Lähin tosiaan toukokuun alussa Tampereelle heti kun olin saanu täällä pari aktiviteettia suoritettua. Oli tarkotus viihtyä koko toukokuu, koska ei ollu täällä suunnalla mitään suunnitelmia. Reilun viikon verran kerkesin olla ja onneks nyt edes jotain tehdä kunnes kohtalo päätti toisin. Ja kohtalolla tarkotan äitin työpaikkaa.

Oltiin vielä torstaina iha normaalisti ulkona eikä mitään, perjantai-aamuna äiti lähti normaalisti töihin, hain sen töistä ei mitään ja sit tultiin kotiin. Jonku aikaa se siinä sohvalla istu ja sit yhtäkkiä tokas "mulla rupes tuntuu kurkussa vähän omituiselta" ja samassa myös huomasin, että se oli ihan tukkosen kuulonen. Oli vetäny tukkoon niin ku kirjaimellisesti parissa tunnissa. Noh, se oli joskus ostanu pari koronatestiä kotiin jemmaan varmuuden varalle. Ja se varmuus oli nyt. Siinä sit tikkua sieraimeen vaikka kyllä jo aika varmoja oltiin lopputuloksesta. 

Meikä siinä käänteli kanoja pannulla samalla kun tiputtelin siihen tulosliuskaan nestettä ja kaks posiahan sieltä tuli. Mulla oli siitä reilun viikon päästä pari erittäin tärkeetä juttua täällä idässä, ni eihä siinä sit muuta ku saatanallisella vimmalla kampetta kasaan ja hoppa kohti Imiz. Joteki aivot veti iha lukkoo enkä ees meinannu osata pakata. Ja oli vielä vaikka kuinka paljon kaikkee tekemistä, mitä äitin kanssa piti hoitaa. Mutta en halunnu ottaa mitään riskejä asian suhteen. Jos ei olis ollu mitään ohjelmaa seuraavaan pariin viikkoon, ni olisin todennäkösesti jääny sinne. Äiti olis vaan saanu lukittautua makkariin potemaan. Tautinen muija.

Laitoin enolle siinä sit viestiä, että voisinko vetäytyä sen talolle tsillaamaan viikonlopuks/alkuviikoks. Oma kämppä kun tosiaan on pussissa julkisivuremontin takia, etten edes ulos nää. Enkä siinä ekoihin päiviin viittis hirveesti ulkona hillua, jos oon onnellisessa asemassa vihdoin ja viimein saamaan koronan. Ja oli muutenki luvattu aika helmee kelii pitkästä aikaa, ni kyllähän sen mielellään viettää omakotitalon pihalla aurinkoo ottaen ja lonkeroa nautiskellen. Viitisen päivääköhän mä siellä sit olin rentoutumassa ja erakoitumassa kunnes siirryin tänne omaan pussiini. Täällä vielä pari päivää tsillasin rauhassa kunnes pystyin totee, että ei perkele ei se edes korona meikäläistä halua. 

Nyt sit oon ottanu perinteisen rennosti tässä. Vähän käyny mahdollisesti tökkimässä elämääni etiäpäin. Siinäkin tosin vielä muutama mahdollinen muuttuva tekijä, ni uskon sen todeks sit ku se sitä ihan 100% oikeesti on. Sit kun se varmistuu, ni aivan varmasti saamme kaikki siitä kuulla.

Huomenna on myös ultimaattisen hieno päivä kun pääsen vihdoista viimein yhden frendin gigille. Hän asuu täällä haureuden kattilassa ja itse kun en ennen asunu, ni jostain syystä oli käytännössä mahdotonta ajottaa hänen gigiä ja mun vierailua samalle ajankohdalle. Aina onnistuin sen missaamaan. Mutta NYT kun vietän elämääni saamattomana työttömänä juoppona, ni pääsen gigille. JEIJ!

Varsinaisesti muuta ajankohtaistiedotetta tässä nyt ei oo annettavan. Yhestä aiheesta halusin jakaa ajatukseni, minkä mä kohtasin tossa Tampereella ollessani. Tai siis oikeestaa kohtaan sen tosi useesti nykyään, mutta jostain syystä tällä kertaa se oikeesti pysäytti mut ajattelemaan.

Eli kuten ehkä pari kertaa oon ilmassu, ni mulla ei tällä hetkellä varsinaisesti oo tarkotusta. On mulla ilmeisesti joku syy herätä jokaiseen päivään, koska sen teen, mutta se on mulla tiedossa pelkästään alitajunnassa. Päivät koostuu siitä, että makaan sängyssä ja katon tiktokia. Välillä nousen istumaan kun lataan puhelinta tai jos tulee hetkittäinen omantunnonahdistustuska ja tuun vaikka sohvalle istumaan. Syön myös toistaseks vielä istuma-asennossa, ettei ihan makuuhaavat pääse yllättämään. Ja minkälaiseen ahdistukseen tää sisällötön elämä tällä kertaa mut sitten on ajanu?

Mitä sulle kuuluu?

Kysymys, jota jokainen suomalainen vihaa, koska ei kukaan halua avautua tuntemattomalle tai oikeestaan edes tutulle. Jenkeissä asuessani tuli hyvin selväks, että heille tää kysymys on ihan vaan pelkkä tervehdyksen osa, mihin ei todellakaan tarvii vastata. Ei oikeestaan edes saa vastata ellet haluu vastaanottaa katseita "mitä hittoo toi puhuu ei mua kiinnosta" leimalla. Suomessa se on tässä vuosien saatossa menny samaan suuntaan. Ihan sama kysytkö tutulta tai tuntemattomalta mitä kuuluu, ni vastaus on lähes aina tyyliä "mitäs tässä, mitäs itelles". Ite henkilökohtasesti tykkäsin toisinaan tehdä siihen poikkeuksen ja annoin pienen tiivistelmän siitä päivästä tai edellisestä. Ei tästä vastauksesta kukaan koskaan valittanu, mutta en tiedä oliko se silti haluttu vastaus. 

Nykyään kun joku kysyy multa kuulumisia on vastaus "mitäs tässä" ja siihen se loppuu. "Ei mitään kummosta" tai oikeestaan "ei mitään". Kaveri kun tän kysymyksen mulle muutama viikko sitten esitti ja pysähdyin miettimään asiaa, ni kyllä se kieltämättä vähän kirpas. Ei kuulu mitään, ei oo tapahtunu mitään, en oo alottanu mitään, en oo lopettanu mitään. Mun elämän motto on "ei mitään". 

Kyllähän mä nyt toki välillä käyn dokaamassa tai Tampereella. Satunnaisesti ehkä jopa jossain muualla, mutta kyllä 90% ajasta on "ei mitään". Enkä tiiä ymmärtääkö moni edes, että "ei mitään" on oikeesti ei mitään. No siis joo hengitän, juon, syön, kusen ja paskannan, mutta en ehkä niitä laskis listalle "ylpeyden aiheet päivässä". Jos mietit itestäs, mitä sun päivä pitää sisällään kun vastaat jollekin, "ettet oo "ehny mitään". Mä en todennäkösesti oo tehny puoliakaan niistä asioista sinä päivänä. 

En oo ihan varma millä tasolla tää asia mua häiritsee. Ei se mua hävetä, sen tiedän. Jos joku kysyy multa mitä mä teen, ni kyllä mä sanon olevani työtön. En ehkä ihan aina sitä alkoholistia siihen liitä, koska kaikki ei välttämättä ymmärrä, että mä oon imatralainen. Se on ihan eri asia. Jollain tasolla se kuitenki tällä iällä vaivaa, että "joudun" niin usein vastaamaan kyseiseen kysymykseen "ei mitään".

Tää asia on monen summa. En mä haluais asian olevan niin, mutta olenko mä valinnu asian olevan niin? Kyllä. Sitä vaan lakkaa välittämästä. Varsinki, jos on sellanen antisosiaalinen ihmisvihaaja niin ku minä. Haluun tehdä elämästäni itelle mukavaa ja helppoa, ainaki yleensä. Ja asun hevonvitussa ilman rahaa. 

Oon lakannu yrittämästä. Hetkellisesti.

Kiittimo.