Rakas päiväkirja

Kello on 2208 ja istun partsilla päivittämässä.

Oon vihdoin ja viimein saanu mun parvekkeen sisustuksen valmiiks. I love it. En kyllä oo aivan sataprosenttisen varma, et onks tää iha just prikulleen sitä, mitä mä päässäni mietin. Joka tapauksessa mä kyllä tykkään kovasti. Ja nyt kun vielä alkaa olee lämpimämpiä kelejä, että täällä pystyy istuskelemaan. Nyt mulla kyllä on päällä villasukat, housut, lämmin huppari ja kaks vilttiä. Että ei täällä nyt ihan kesä vielä ole. 

Välihuomautuksena, että mun tietokone ilmeisesti aikoo sanoo yhteistyösopparin irti näillä näpyttimillä. Tää on nyt kaks kertaa yhtäkkiä vaan ilmottanu "lukitaan" ja sit sammunu koko paska. Onneks kylläkin käynnistyttyään jatkuu siitä mihin jäi, mutta ei nyt kauheen jouhevasti suju tää homma. Kone on kyllä 9 vuotta vanhakin, että kai sitä sietääki jo hajota. Ei vaan nyt olis varaa hommata uuttakaan. Täytynee yrittää tutkia mikä vittu tätä nyt risoo.

Ongelma saattaakin ehkä olla tässä blogger sivustossa eikä niinkään mun tietokoneessa. Toivottavasti näin on. Jatkan tän kirjottamista nyt wordissa ja siirrän tekstin bloggeriin valmiina. Toistaseks ainaki pysyny kone päällä. Toivokaamme parasta. As always.

Joo, tää hässäkkä nyt vähän sotki mun ajatuksia, että mistä edes halusin puhua. Nii parveke.

Joo siis oon nyt saanu parvekkeen valmiiks ja istun täällä. Oon tällä viikolla jo useempana päivänä nauttinu partsin iloista kun auringon paahtaessa lasien läpi on jopa ollu lämmin. Hassu ajatella, että aikasemmin en oo yhtää välittäny parvekkeesta. Edellisessä asunnossahan mulla ei edes ollu parveketta enkä kertaakaan sellasta kaivannu. Aikasemmissa asunnoissa oli kyllä parvekkeet, mutta en juuri koskaan edes käyny niissä. Saati että olisin sisustanu niitä. Sen verran että penkit ja pöytä oli, jotta pojat pysty saunomisen ohessa käydä vilvottelemassa. Itse kun en sillon ikinä edes saunonu, ni en tarvinnu vilvotteluakaan. Ja nyt mulla sit on sekä sisustettu parveke että saunavuoro.

Oon aina sanonu, etten pidä saunomisesta. Se ei ehkä pidäkään paikkaansa. Mä en vaan pidä siitä saunomisen normaalista konseptista, heitetään löylyä ja hikoillaan ku huora kirkossa. Mä tykkään lämmöstä, mut en hikoilusta. Mun saunomisessa ei heitetä löylyä ollenkaa. Nyt kun oikeen ajattelee asiaa, niin hassua miten asiat on kääntyny ihan päälaelleen. Kun asunnossa oli oma sauna ja parveke, ni en juurikaan ikinä käyttäny niitä. Nyt oon tehny ison homman sisustaakseni parvekkeen, suunnittelen about eläväni täällä seuraavat kaks kuukautta ja oon vuokrannu maksullisen saunavuoron. Niin sitä voi mielipiteet muuttua.

Mä ehkä kelaan vähä liikaa tätä parveketta, mut jotenki täällä on niin mukava olla. Oon omassa kotona, mut jotenki silti tuntuu kun olisin jossain muualla. Tää on sellanen pieni erillään oleva pesä, missä tsillata kun en haluu olla sisällä kotona. Kaikki kodin mukavuudet on kuitenki lähettyvillä kuten vessa ja kokista sisältävä jääkaappi.

Tietokone on pysyny päällä thank god. Ehkä mun tarvii asentaa uudestaan toi blogger. Tai sit se huomenna taas toimii jo ihan normaalisti. Läppäri on yhtä oikukas kun omistajansa.

Ei muuten kuulunu tällä viikolla leikkausaikaa. Tietenkää. Ei pitäs liikaa elätellä toiveita kun sit kaikki vaan menee vihkoon. Mietin soitanko ens viikolla sinnepäin ja kyselen perään vai ootanko vaan tunnollisesti kunnes he soittaa mulle. Se kuitenki sano siinä puhelussa viimeks, että kyllä mä viimeistään toukokuussa saan sen ajan. Ärsyttää vaan, että se menee toukokuulle. Sit käytännössä koko kesäkuu on jo pilattu kun se menee pelkkään toipumiseen. Mikä toivottavasti tapahtuu ennen heinäkuun toisella viikolla olevia häitä.

Oltiin eilen kaverin kanssa piiiitkästä aikaa keskenämme viihtymässä. Oli just niin kaoottisen kivaa kun meillä parhaimmillaan on. Piti käydä kurkkaamassa uus kuppila mikä tänne on avautunu. No kyllä me tavallaan käytiinki. Ajettiin taksilla pihaan, käytiin juomassa shotit ja lähdettiin samalla taksilla jatkamaan seuraavaan paikkaan. Ja vannottiin, ettei päädytä sinne perinteiseen yökerhoon, mihin aina päädytään ja mistä kumpikaan meistä ei edes pidä. Noh, sinnehän me sit päädyttiin. Kuinkas muuten. Ei se onneks tunnelmaa latistanu.

Sit hieman kyseenalaisten toimien jälkeen päädyttiin frendille jatkoille. Meinas tulla keissi, mutta onneks pipipäät saatiin pihalle ja sain nukkumakaverin. Hän mahdollisesti traumatisoitu ikihyviks, mutta onneks ei ollu paikallisia. Hänen kannalta onneks. Mutta oli kyllä pitkästä aikaa reissu, mitä pohtia hymy huulilla. Ei mitään ultimaattisia tapahtumia, mutta ei mitään negaa. Hyvä seura, hyvä juoma, hyvä fiilis.

Näissä hemmetin hauskoissa viikonlopuissa on vaan se vika, että ne loppuu. Kun ei kauheesti oo mitään pysyvää kivaa elämässä, ni se kontrasti kivan ja normaalin välillä on iso. Sitä alkaa miettiä olisko parempi kun ei olis ikinä super kivaa, ni se normaali ei pystyis tuntuu poikkeuksellisen huonolta sen jälkeen. Saat pienen kosketuksen siitä, miltä tuntuu hyvä fiilis ja sit se viedään pois. Enkä nyt siis tarkota pelkästään dokailu viikonloppuja vaan ihan ylipäätään kivoja hetkiä. Hiljaisuus on niin saatanan kovaäänistä.

Kävin tällä viikolla mun 92 vuotiaan ukin luona ja se kysy multa mitä rakkaus on. Kysymys tuli aika puskista ja monia vastausvaihtoehtoja pyöri mun päässä. Ensinnäki, jos hän on eläny 92 vuotta, onnistunu rakentaa onnellisen elämän perheineen eikä silti osaa vastata tohon kysymykseen, miten minä, jonka elämä on ollu lyhyt ja suurimmaks osaks aivan perseestä, osaisin. Noh en mä asiaa iha näin hänelle muotoillu, mutta muotoilin mahdollisimman korrektin vastauksen sanomatta oikeestaan mitään.

Ehkä tohon kysymykseen ei oo tarkotuskaan löytää vastausta. Elät elämääs parhaan kykys mukaan ja niin että tunnet ittes onnelliseks. Sillon sä ehkä tietämättäs elät vastausta kysymykseen mitä rakkaus on. Sen mä tiedän, että kyllä sä voit tuntee rakkautta. Muistan hämärästi vielä miltä se tuntuu. Itseasiassa muistan yhden hetken elämästäni, jolloin mä tunsin muhun tunnetun rakkauden. Se oli aika hieno fiilis. Niin hieno, että muistan edelleen sen hetken ku eilisen vaikka siitä alkaa olla jo 15 vuotta. Ehkä olisin osannu arvostaa sitä hetkee vieläkin enemmän, jos olisin sillon tienny muistelevani tota suhteellisen normaalilta tuntunutta hetkeä 15 vuotta myöhemmin lapsuuden kotikaupungin asunnon parvekkeella elämä aivan rikki.

Oon useesti yrittäny miettiä, että onko parempi olla kerran tuntenu rakkauden ja menettäny sen kun ei olis koskaan rakastanu ja ollu rakastettu. Molemmissa on puolensa. Jos sulla on oikee tulenpalava en voi elää ilman sua – rakkaus, ni se on takuulla aika pirun hyvä fiilis. Se täyttää sun koko kehon ja antaa sulle kaiken mistä sä oot ikinä haaveillu, mut sit sä menetät sen. Onko se hyvä niin hyvää, että sen haluis kokee vaikka tietäs sen katkeevan jossain kohtaa? Kun sit taas toisaalta, jos sä et oo koskaan rakastanu tai ollu rakastettu, ni osaatko sä kaivata sitä? Osaako ihminen kaivata, jotain sellasta mitä se ei oo tuntenu, mutta minkä olemassaolosta on tietoinen jollain tasolla? Riittääkö se, että sä näät muiden rakkautta kertomaan sulle mistä sä jäät paitsi?

Itseasiassa mietin tätä myös vähän arkisemmassa asiassa tässä yks päivä. Nimittäin urheilun kattomisessa. Kun aikasemmin keväällä oli hiihdon mm-kisat ja miehet voitti viestissä hopeeta. Mä itkin onnesta. Mun eräs työkaveri kerran ihmetteli, että minkä takia mä katon niin uskonnollisesti hiihtoo kun ei suomalaiset ikinä pärjää. No ensinnäki katon sitä myös monista muista syistä kun vaan nähdäkseni suomalaisen palkintopallilla. Mutta sit mä myös tajusin, että mä katon ja otan vastaan niitä huonoja tuloksia mielelläni, koska sit kun kerran onnistutaan ni mä kirjaimellisesti itken ilosta. Mä oon valmis ottamaan vastaan alamäkee, koska sit kun tulee onnistuminen, ni se korvaa kaiken sen huonon, mitä on ollu. Se yks onnistuminen tekee niistä huonojen hetkien kestämisestä sen arvosta.

Ehkä sitä pitäs opetella ottamaan asiat vastaan kauniina hetkellisinä juttuina. Nautit siitä täysillä kun se on ja tapahtuu ja sit kun sitä ei oo, ni et jää roikkumaan siihen. Vähä niin ku kukka. Ethän sä kauniissa kukoistuksessa olevaa kukkaakaan kato ja mieti sen kuolemaa vaikka tiedät sen olevan tulossa. Sä vaan ihailet sen kauneutta ja nautit siitä kun se on mahdollista. Sit se lakastuu pois ja sä hautaat sen kauniin kuvan arkistoon ja siirryt seuraavaan.

Ehkä rakkaus on kukka. Se kasvaa, kukoistaa, lakastuu ja jää elämään kauniina muistona.

Kiittimo.